kättä käen päälle?

Kyl miulla huukki nousis tän tahis. Mites siul?
(Gramatik: Illusion Of Choice)

Haaveideni boulderointimesta

Kohtuullisen monessa boulderointihallissa vierailleena lajinoviisina esitän tässä oman näkemykseni hyvästä boulderointihallista.

Ulkopaikkakuntalaiselle hallin sijainnilla ei ole juurikaan väliä, kunhan osoitteen saa selville, niin navigaattori opastaa sitten perille. Kuitenkin pääosa hallin käyttäjistä on aina paikkakuntalaisia, jolloin hallille on päästävä mahdollisimman helposti. Sijainnin olisi siis hyvä olla kohtuullisen lähellä keskustaa tai ainakin jollain julkisella liikennevälineellä helposti lähestyttävissä olevassa paikassa.

Seinäprofiilien on hyvä olla mahdollisimman monimuotoisia alkaen släbistä pystysuoran kautta kunnon hänkkiin. Vaihtelevilla kulmilla nouseva hänkki on mielenkiintoisempi kuin vakiokulmassa nouseva. Näiden lisäksi minun omaksi henkilökohtaiseksi suosikiksi on noussut katto, josta paras malli löytyy Turusta. Kattoa on ehdottomasti oltava! Nämä eri profiilit saadaan parhaiten toteutettua ottamalla hallin seinien lisäksi käyttöön keskilattiaa ja rakentamalla sinne tatti tai sitten rakentamalla seiniviereen kolmiseinäinen tatti. Kiipeiltävän katon tekemiseksi Tampereella on yhdistetty kaksi tattia sillalla, jonka alapintaa pitkin kiivetään, Oulussa tatti on yhdistetty sillalla seinään, Jyväskylässä on pieni luola tatin sisällä ja paras ratkaisu löytyy siis Turusta, jossa on rakennettu seinästä matalalla oleva kunnon ulkonema.  Koska katosta tippuu aikasten herkästi epämääräisissä putoamisasennoissa (ainakin aloittelija), niin tuo matalalla oleva katto on turvallisin ratkaisu. (Jos ette ole itse paikoissa käyneet, niin netistä löytyvistä kuvista saa hyvän käsityksen noista ratkaisuista.)

Tatin päältä voidaan tulla monella tapaa alas. Turussa ja Tampereella tatin seinään on tehty laskeutumista varten otteilla reitti alas, Jyväskylässä on pystysuorat tikkaat tatin kupeella ja Kuopiossa sekä Lappeenrannassa portaat tatin sisällä. Nämä tatin sisällä olevat portaan tuntuvat käytännössä mukavimmalta ratkaisulta. Oulussa oli kyllä sikäli aivan huippuratkaisu, että siellä kulki leveähkö kävelysilta kahdella sivulla kiipeilyseinien yläpuolella ja tatti oli yhdistetty tähän kävelysiltaan sillalla ja alas tultiin kunnon kierreportaita pitkin. Tämä Oulun ratkaisu mahdollistaa sen, että myös sivuseinille voi tehdä ylös kiivettäviä reittejä!

Hallin otevalikoiman on syytä olla mahdollisimman monipuolinen ja erilaisia bokseja on myös hyvä olla, jotta reittejä saa viriteltyä monipuolisesti. Hallin olisi oltava sen verran reilun kokoinen, että sinne pystyy värkkäämään tuommoiset reilut sata erilaista reittiä; ylärajaahan tässä tietenkään ei ole – mitä enempi seinää ja reittejä, sitä parempi! Hallissa pitää olla myös lapsilukottomia haastavia reittejä kaikilla eri seinätyypeillä, näiden puute on nimittäin aiheuttanut oman tyttären puolelta eri hallivierailuilla jokin verran nurinaa.  Sekin on ollut jännä huomata, että eri paikoissa on omanlaista tyyliä reiteissä. Oilisiko sitten pitkälti saman tekijän käsialaa, jolloin tuppaa tulemaan vähän samankaltaista jälkeä? Ei varmaan ole huono asia, että reitin tekijöitä olisi useampia, jolloin todennäköisemmin syntyy myös monipuolisempaa jälkeä.

Niin, ja jotta treenaaminen hallilla olisi mahdollisimman monipuolista, olisi hyvä, että hallilta löytyisi myös jonkinlainen treenihuone. Varustuksena ainakin otelautoja, kampus-seinää, renkaat ehdottomasti, erilaiset riippuvat otteet ovat kivoja ja jos tilaa vain suinkin on, niin myös tuollainen perus punttisalivarustus on vaan lisäplussaa. Melkein kaikista halleista jotain oheisharjoitemahdollisuuksia löytyykin. Eikä siitäkään kyllä mitään haittaa ole, että hallista löytyy myös köysikiipeilyseinää, jos vaan hallin korkeus antaa tähän edes jonkinlaisen mahdollisuuden. Treenimielessä itsevarmistuslaitteilla varustettu seinä on paras.

Myös oheispalveluja on hyvä olla tarjolla mahdollisuuksien mukaan. Sosiaalitilat suihkuineen ovat oikeastaan välttämättömyys, sitten pieni kiipeilytarvikeputiikki, vähän virvoke yms. myyntipistettä, eikä kahviokaan vaikka tuhdimmallakin eväsvarustuksella ole huono. Tässä mielessä meidän oma Kuntokeidas saunomismahdollisuuksineen on kyllä aika hyvä!  Kunnon musiikintoistolaitteet, siisti valaistus (tähän minulla ja pojalla olisi muutama ajatus) ja kruunuksi vielä tosiaan tuo saunomismahdollisuus, niin a'vot. Tähän vielä päälle hyvä tiedottaminen netti- ja facebook-sivuineen ja ystävällinen henkilökunta (tästä täytyy kyllä kehua aivan kaikkia käymiäni paikkoja), niin täydellinen halli alkaakin olla kasassa. Jos tällainen halli näille kulmille jostain ilmestyisi, niin ostaisin heti vuosijäsenyyden, tai mitä ikinä yrittäjä sitten keksisikin minulle tarjota sisäänpääsymahdollisuudeksi rahojani vastaan!

Teksti: Markku

DIY: Solutionien nauhojen fiksaaminen

Parin vuoden käännytystyön jälkeen Kekkosen Niko sai mutkin painostettua käyttämään Solutioneita. Ja vaikka se vähän noloa onkin myöntää, niin onhan noilla kengillä hyvä kiivetä.

Nikon ja mun välillä on vaan yksi aika merkittävä ero: Niko ei tykkää survoa itseään halkeamiin. Eikös jo ekalla yhteisellä boulderreissulla mua himottanu mennä raapimaan itteäni ylös pitkin offarikokoista halkeamaa. Solutioneiden pikakiinnitys tykkäsi tempauksesta vähän kyttyrää, ja sen jälkeen olen varjellut nauhoja teipinpätkillä.

Kiven ja metallirenkaan väliin jäädessään nauhat ottavat osumaa.

Lopulta kyllästyin irtoileviin teippiviritelmiin ja päätin ottaa radikaalin otteen asian korjaamiseksi. Kaapista lanka ja neulaa, tuubi skeittaajien ylistämää Liquisole-liimaa ja ohutta varustenarua. Niin, ja tietty sakset.

Napsaisin alkuperäisen nauhan keskeltä poikki, taitoin nauhan jämät kaksinkertaisiksi ja ompelin ja liimasin lenkeiksi. Ylemmän nauhan sain tosi napakasti kiinni kengän yli taittuvaan läppään. Alemman nauhan jouduin ompelemaan itseensä. Muodostuneisiin lenkkeihin pujotin sopivan mittaisen pätkän varustenarua.

2 kerrosta nauhaa ja 1 kerros mokkanahkaa teettää vähän töitä käsin ommellessa.

Ajattelin aluksi viimeistellä varustenarun päät siististi ompelemalla ne limittäin, mutta säästin itseni vaivalta ja yksinkertaisesti solmin päät toisiinsa. Ehkä kelaan asiaa uudestaan, mikäli tuo pieni solmu tulee varvashookkien tielle.

Koko homman olisi tietysyti voinut jättää suutarin tehtäväksi, mutta eihän se olisi ollut ollenkaan jännää.

Valmis tekele. Bonuksena ei enää sekoitu omat kengät toisten popoihin.

Ranrapalca 6162 m - North Face – Cordillera Blanca – Peru

Yleisön pyynnöstä raporttia kesän Perun reissulta:

Kesäkuun viimeisenä päivänä, kello 2100 United Airlinesin lento UA1095  laskeuu Jorge Chávezin lentokentälle Limassa, pitkän odotuksen jälkeen olen taas matkalla vuorille.

Aamulla havahdun ajatuksistani hotellin edustalla, kun viereen pysähtyneestä autosta kuulu huikkaus ”Hei, mulkku!” Vastaan tervehdykseen kohteliaasti: ”Katos, mitäs toinen?” Paiskaamme kättä tervehdykseksi ja survon tavarani autoon ja ahtaudun itse perään. Nopean neuvottelun jälkeen pääsemme yhteisymmärykseen taksikuskin kanssa mihin olemme menossa ja varmistamme vielä Tomin lentokentällä sopiman hinnan kattavuuden loppumatkalle Javier Pradon bussiterminaaliin.

Kahdekasan tunnin bussimatka Limasta Huaraziin sujuu kohtuullisen joutuisasti rupatellessa niitä näitä, ja hieroessa suunnitelmia mitä aiottaisiin kiivetä tulevien vajaan viiden viikon aikana. Molemmilla on ehdottoman selkeä mielipide yhdestä tavoitteesta, Ranrapalca North Face. Tuo 900 metriä korkea seinämä jäi mieleeni jo edelliseltä reissulta vuonna 2007, jolloin tarkastelin sitä Ischinkan laakson toiselta puolelta matkalla Urus Estelle. Seinämä näyttää kaukaa katsottuna todella massiiviselta ja jyrkältä, ja vaikka ensivaikutelma antaa hieman liioitellun kuvan vaikeudesta, niin yhtään helppoa reittia ei kyseisellä seinämällä ole mahdollisuus valita. ”The book” eli Brad Johnsonin Classic Climbs of the Cordillera Blanca kuvailee mahdollisesti helpoimman reitin sinällä, antaen alppigreidiksi D+. Reitti kiivettiin ensimmäisen kerran jo 1975 Michael Rouken ja kumppanien toimesta. Ensinousun, samoin kuin Johnsonin kirjan julkaisun, jälkeen seinämän kiipeilyllinen luonne on muuttunut olleelisesti, sillä nykyisin seinämää alhaalla ja keskellä vartioivien kivivöiden läpi kulkevat rännit ovat sulaneet lähes täysin lumesta ja jäästä, jolloin kiipeily  näiltä osin muuttunut huomattavasti teknisemmäksi. Meidän ajatuksissa mahdolliseksi reitiksi alkoi kuitenkin muodostua reitti nimeltä Scandinavian direct (TD/TD+). Joka poikkeaa oleellisesti edellisestä valitsemalla teknisemmän kuluaarin läpi kivivyön reitin keskivaiheilla

Tomi lähestyy tiedustelureissulla jäätikköä
aamuauringon valaistessa Ranrapalcan
pohjoisseinän yläosaa.

Kuten vuorikiipeilyssä monesti, toteutus saattaa kuitenki poiketa suunnitellusta, kuten myöhemmin saimme jälleen todeta.

Yhden lepopäivän ja yhden kevyen trekkipäivän jälkeen olimme valmiita suuntaamaan Ischinkan laaksoon sopeutumaan ohuempaan ilmaan, tai tarkemmin sanoen Tomi oli valmiina ja minä vietin laatuaikaa 39 asteen kuumeessa juosten sängyn ja vessan väliä. Jos joku asia on varma, niin pohjolan bakteerikantoihin ja hygieniatasoon tottunut saa vatsataudin jossakin vaiheessa reissua.

Seuraavana päivänä Tomi lähti suunnitellusti kohti laaksoa ja minä jäin odottelemaan lääkäriä, joka vieraili myöhemmin samana päivänä majapaikalla tuikkaamassa myrkyt verenkiertoon. Olo koheni ja suuntasin perään seuraavana päivänä.

Matka Ischinkan perusleiriin alkoi taksikyydilla Huarazista (3100 m) Pashpan kylään (3600 m), josta on 2,5 – 5h kävelymatka leiriin sopeutumisen tasosta ja menohaluista riippuen, korkeusmetrejä kertyy lisää noin 700. Vähäisestä sopeutumisesta huolimatta matka taittui nopeasti, päätin että pidän parin minuutin juomatauon kolmen vartin välein ja että syke pitää pysyä alle 150. Jälkimmäisen ohjenuoran hylkäsin jo ensimmäisissä jyrkissä nousuissa, kun pumppu tikkasi beatia kuin Joey Jordison ikään. Päätin pistää sykemittarin kellon taskuun ja kävellä vauhtia, jolla ei merkittävästi hengästy. Ilmeisesti koneen käynnistyminen otti aikansa, sillä perillä leirissä matkan keskisyke oli kuitenkin alle tavoitteen. Kolmannella tauolla olin jo alle puolen tunnin päässä leiristä ja loppumatkalle sain seuraa arrierosta, jonka kanssa yritin parhaan kykyni mukaan veistellä juttua vähäisillä espanjankielen taidoillani.

Matkalla Ischinkan laaksoon voi ihailla vaikkapa näkymää alueen
korkeimmalle vuorelle Huascaránille (6768m).

Puolikuntoisuudestani johtuen, päätimme skipata Ishincan ja Uruksen helpommat sopeutumiskiipeilyt, ja käväistä seuraavana päivänä tiedustelemassa Ranrapalcan reitin kuntoa ja lähestymisreittiä. Olimme kyselleet tietoa mahdollisista tämän kauden nousuista eri lähteistä, mutta vastausten kirjavuudesta johtuen mitään varmuutta asiasta ei ollut tässä vaiheessa.

Aamun sarastus Ischinkan perusleiristä nähtynä, vasemmalla
Tocllaraju (6032 m) ja sen vaikuttava West Face, jonka
kiipesin edellisellä reissullani täällä.

Tiedustelumatkan perusteella päätimme perustaa yläleirin jäätikölle noin 5100 metriin, koska suunnitelma oli tulla alas koilisseinämää, jolloin välttyisimme yhdeltä ylimääräiseltä ylämäeltä alas tullessa, vaikka alkumatka hieman pitenikin. Vietettyämme vielä yhden välipäivän perusleirissä olimmekin jo ylhäällä leirissä todistamassa mahtavan värikästä auringonlaskua.

Auringonlaskun väriloistoa teltan ovelta kuvattuna.

Tarkoitus oli lähteä samana yönä reitille, mutta korkeus teki tehtävänsä ja melkoisen päänsäryn myötä otimme yhden lisäpäivän yläleirissä, johon olimme varautuneet. Seuraavana yönä herätyskello pärähti soimaan 0030 ja ”aamupalan” jälkeen olimme liikkeellä hieman reilun tunnin kuluttua heräämisestä. Kavelimme tasaisen alkujäätikön ja sitä seuraavan louhikko-moreeni-rinteen ilman jäärautoja ja köysiä. Olimme seinämän juurella alle kolmessa vartissa. Päälle puolisen tuntia varustevälppäystä sekä viimehetken evästankkausta ja olinkin liidaamassa ensimmäistä lumiramppia. Olimme sopineet, että kiipeämme köysistönä myös helpommat pätkät, jossa ei tarvitse varmistaa. Päätös on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta köysi tuo turvaa railojenvaralta, jota alkumatkalla oli useita, ja jos on tarve varmistaa, niin se on silloin nopeasti toteutettavissa. Toisaalta jos ilman varmistuksia kiivetessä toinen tippuu, niin sitten tippuu toinenkin, ja se että ei tarvitse varmistaa, ei tarkoita sitä että voisi tippua.  Tippuminen on ehdoton EI.

Koska meillä ei ollut täyttä varmuutta mistä reitti ensimmäisen kivisinämällä menee, valitsin mielestäni ilmeisen linjan, joka pian osoittautui vääräksi. Tässä vaiheessa piti siirtyä liidaaja varmistaja asetelmaan. Tekaisin kunnon ständin kiven ja lumen rajalle. Tomi varmisti ja lähdin etsimään reittiä ensimmäiselle köydenpituudelle. Alkuun muutama herkkä släbimuuvi jääraudat jalassa, lähes olemattomilla listoilla, sai kipinät sinkoilemaan pimeässä yössä. Näiden muuvien jälkeen oli jo selvää, että reitti ei kulkenut tästä, mutta koska se näytti mahdollisesti kiivettävältä päätin yrittää eteenpäin. Loppu köydenpituudesta oli helpompaa, joskin vamistuksia sai erittäin niukalti ja irtokiviä sekä soraa oli todella paljon, joten jokainen muuvi piti harkita tarkaakin tarkemmin.

Toinen köydenpituus olikin jo tiukempaa kalliokiipeilyä, ainakin jos otti huomioon 5300 metrin korkeuden, vähäisen sopeutumisen, on-sight suorituksen, jääraudat, repun, pimeyden, paljain sormin kiipeilyn noin kymmenen asteen pakkasessa ja epävarmuuden pääseekö tästä ylös asti. Toisaalta varmistuksia sai nyt paremmin ja kivi vähemmän irtonaista. Mukava ja melko ilmava fleikki johdatti minut kruxiin, jossa näytti jo ilmeiseltä että ylös tästä on mahdollista kiivetä, kunhan vaan riittää ryynit.

Loppuhuipennuksessa kirosin, että en ollut ottanut rautoja pois väliständillä, sillä viimeiset vajaat kymmenen metriä näyttivät melko tiukoilta. Tuuppasin pari BD:n Camalottia halkeamaan ja huusin alas Tomille että nyt on totista settiä luvassa. Muutama syvä hengen veto ja liikkeelle, ensin pari voimallisempaa muuvia, siten jonkin matkaa herkempää kipeilyä, jossa kaikki keskittyminen rautojen asentoon kivessä, jotta ei vaan luiskahda, koska se olisi menoa. Varmistus oli pommin varma, mutta siihen alkoi olla jo matkaa ja raudat jalassa tippuminen ei kuulunut suosikkeihini. Loppumatkalle ei saanut varmistuksia, tai ei ainakaan tehnyt mieli jäädä niitä välppäämään. Kiipesin ylöspäin puoliksi innoissani, puoliksi kauhuissani. Viimeiset muuvit tuntuivat ainakin rankimmilta, eikä vähiten siksi, että hapen vähäinen määrä alkoi selvästi tuntua. Sloupeista ja kokojalkajammista puolittain ryömin istumaan hajareisin ylimmän kiven päälle, jossa jouduin puuskuttamaan useamman minuutin pystyäkseni tekemään ankkurin ja varmistamaan Tomia ylös. Tuotapikaa Tomi olikin jo loppukruxissa ja puhinan ja kiroilun seasta olin kuulevinani että olen hullu.

Olimme jälleen lumella, joten jatkoimme niin sanotulla simul climbing -tekniikalla, eli kiipesimme samanaikaisesti ja minä laitoin varmistuksen tai pari väliimme ja Tomi keräsi ne pois. Varmistuksiksi kelpasivat lähinnä picketit eli L-muotoiset alumiini profiilit, jotka upposivat hakulla hakkaamalla pehmeämpään jäähän ja ajoittain jääruuvit kovemman jään sattuessa kohdalle. Kiipeily oli suoraviivaista kohti seuraavaa kiviseinämää, ainoa pieni uhka oli päällä roikkuva jääserakki, jonka pyrimme ohittamaan mahdollisimman nopeasti.

Aamun valjetessa olimme seuraavan kivipätkän alla. Reitti näytti huomattavasti edellistä kivipätkää helpommalta, vaikka tämän piti olla koko retin kruxi. Ongelmallisempi juttu oli, että reittiä peitti noin 3-5 sentin jääkerros, jonka päällä ja alla virtasi vuolas vesiputous. Päätin kuitenkin, että tästä on koitettava. Kiipesin ehkä kymmenisen metriä, jolle matkalle sain yhden varmistuksen, 50 sentin päähän ständistä. Kaikki potentiaaliset varmistushalkeamat olivat jäässä ja jää oli kaikkialta liian ohutta tai pehmeää asentaa jääruvia. Lopullisen päätöksen pakeista kuitenkin aiheutti kivet ja jää jota ropisi alas ränniä pitkin, minun päältä, ja erityisesti minun alla mureneva jää, joka teki Tomin aseman melko hankalaksi. Koska varmistuksia ei saanut, jouduin kiipeämään takasin alas ständille, sen sijaan että Tomi olisi laskenut minut alas. Jotenkin tämäkin onnistui, ja hetken kuluttua mietimme vaihtoehto B:n toteuttamista.

Ylemmän kiviseinämän juurella (n. 5500 m) valmistelemassa ständiä

Päädyimme siihen, että järkevin vaihtoehto tässä vaiheessa olisi laskeutua hieman alemmas ja siirtyä oikealle kohti kivivyön reunaa, joka oli alhaalta katsoen näyttänyt olevan lumen peitossa. Liekö kuitenkin pienoinen pettymys pakkien ottamisesta vaikuttanut mielialaani, koska huomasin olevani todella väsynyt. Näytti ilmeiseltä, että sairastelut olivat vaikuttaneet oletettua enemmän sopeutumiseeni ja päivän kuntoon, joten korroin Tomille fiiliksistä ja päätimme laskeutua koko matkan takaisin leiriin.

Jäätikköleiriin päästyäni tunsin oleani todella väsynyt, mutta pakkasimme leirin ja kävelimme suoraan alas perusleiriin asti paremman palautumisen toivossa. Matkalla perusleiriin jouduin pitämään lyhyitä istumataukoja ehkä kymmenen minuutin välein. Lopulta matka kuitenkin loppui ja kokkimme Angel pyöräytti kunnon sapuskat, joilla toipuminen saatiin käyntiin.

Koville ottaa, mutta ei auta, alas on mentävä.

Heikko olo jatkoi vaivaamista ja kun lopulta pääsimme takaisin Huaraziin, vatsatauti palasi entistä kovemmalla voimalla, nyt vesiripulin lisäksi oksenus lensi sen verran tehokkaasti, että välilä piti arpoa kumpi tarve pitää kiireemmin hoitaa, jotta sotkuja ei tarvitse lattialta siivoilla.

Seuraavana päivänä tarvittiin jälleen lääkinnällistä konsultaatiota. Kiitos Elinan tulkkausavun, sain taas rohdot ja tällä kertaa ruhtinaallinen kolmen päivän lepo, ennen kuin lähdimme seuraavalle mäelle Huamashrajulle, mutta siitä ei tässä yhteydessä enempää.

Ottamistamme pakeista alkaen oli kuitenkin selvää, että menemme takaisin Ranrapalcalle, ennen kuin reissumme on ohi, joten muut kiipeilyt suunniteltiin sen mukaan. Viimeisen viikon alkaessa suuntasimmekin takaisin kohti Ischinkan laaksoa. Tällä kertaa suunnitelma oli jättää leiri vielä alemmaksi. Suunnitlema oli kolmen päivän keikka kylästä ja takaisin. Ensimmäisenä päivänä kävelimme ylös Laguna Ischinkalle (järvi), johon saimme tavaramme burrojen (aasi) selässä. Yritimme hieman nukkua iltapäivällä, mutta uni ei juuri tullut. Illan pimennyttyä nautimme aamupalan, pakkasimme reput nousua varten ja lähdimme liikkeelle.

Reittisuunnitelma oli sama kuin edellisellä kerralla, paitsi keskivaiheen kiviosuus kierrettäisiin oikean kautta, joka oli edellisen nousun B vaihtoehto. Aurinko tosin oli tehnyt tehtävänsä ja reilut kaksi viikkoa sitten sillä kohdalla ollut jää ja lumi olivat sulaneet lähes kokonaan, joten lumikiipeilyn tilalla oli mixtahommia, kiveä ja ohutta jäätä.

Ranrapalcan pohjoiseinämä reilut kaksi viikkoa edellisen vierailun
jälkeen. Lunta on selkeästi vähemmän ja kiveä vastaavasti enemmän.

Sopeutumien ja miehet olivat tällä kertaa täysin kunnosa, ja vaikka lähdimme muutaman tunnin takamatkalta, olimme samassa ajassa puolivälin kivivyöllä. Alun kivipätkän päätimme kiivetä samasta kohtaa, vaikka saksalaiset toverimme kertoivat, mistä huomattavasti helpompi reitti kulkisi.

Mixtakiipeily osuudella

Mixtapätkän kiipesimme kahtena lyhyenä köydenpituutena, ja lisäksi varmistimme vielä yhden köyden pituuden verran jyrkintä jääseinää. Tämän jälkeen jatkoimme simul climbing -tekniikalla seinämää ylös asti. Vaikka jyrkkyys asteittain helpottikin, kiipeily ei juuri muuttunut helpommaksi, sillä auringon lumeen sulattamat kuopat, eli aurinkokupit, alkoivat pehmetä aamupäivän auringossa ja lopulta pehmenivät niin paljon, että raudoille ja hakuille ei tahtonut löytyä tukevaa alustaa. Kiipeilystä tuli toivottoman hidasta. Ylempänä kupit hieman pienenivät ja lumi koveni ja vauhti parani jälleen. Lopulta olin viimesen lyhyen kivipätkän alla. Yritin kiivetä lähes pystysuoraa lumilipan reunaa ylös, jotta saisin jalkani kivelle, mutta lumi oli niin pehmeää, että hakut ja raudat eivät pitäneet ollenkaan. Kurottamalla sain viritettyä kiilan kivelle, niin että uskalsin ottaa pienen riskin irtonaisella lumella ja sain kuin sainkin tehtyä muutaman hataran muuvin kohtaan, josa sain toisen hakun kunnolla kiinni ja pystyin siirtymään kivelle. Olin varma, että lumilipan reiästä pujahdettuani olisin ylhäällä isolla jääkentällä. Oletus osittautui vääräksi, kun pääsin lumilipan läpi, vastassa olikin monen sadan metrin pudotus. Varovasti siirryin kivelle jyrkänteen reunalla ja asensin pommin varman camalotin. Sitten tähyilin mahdollista reittiä, mutta en ollut kovin ilahtunut löytämästäni, parin metrin päässä olisi loppumanttelointi noin 30 sentin hyllylle, joka oli täynnä irtonaisia laattoja.

Päätin ottaa repun pois selästä, asensin muutaman kiilan turvaksi, kurkotin yhden hakun sekä muutaman picketin ankkuria varten hyllylle ja huusin Tomia ottamaan kunnon varmistuksen. Tyylipuhdas, joskin helppo, bouldermanttelointi hyllylle ja seinä oli kiivetty, 11 tuntia seinämän juurelta. Alun variaatiosta huolimatta, ei ole ehkä oikein väittää kiivenneensä uutta reittiä, koska koko seinämän mittakavassa pätkä on melko lyhyt ja tietenkin on mahdollisesta, että joku muukin on voinut saman variaation kivetä, vaikka sähköistä jälkeä en siitä googlettamisesta huolimatta löytänyt. Eikä sillä erityisesti merkitystä olekaan, pääasia että reittinä se oli juuri sitä mitä tulimme hakemaan. 

Tomi tuli perässä, haulasimme reput ylös ja suuntasimme lumikenttää pitkin  kohti laskeutumisreittiä. Huipulla emme varsinaiseti käyneet, sillä se olisi vaatinut vielä yhden lumitöppyrän kiipeämistä, ja se ei varsin ollut tavoitteenammekaan.

Lumi oli syvää ja matka taittui hitaasti, suunnasta ei ollut täyttä varmuutta, mutta jonkin laisen mututuntuman perusteella Tomi suunnisti meitä kohti koillisseinän reittiä, jota laskeutuisimme alas. Lopulta löysimme oikean kohdan ja lähdimme laskeutumaan, vanhat köytemme tahtoivat sotkeentua hanakasti ja niiden kanssa kikkailu vei kovin aikaa, lisäksi laskeutumisreitillä oli todella paljon irtokiveä, joiden pudottamista piti varoa ihan tosissaan.

Viisi tai kuusi laskeutumista veivät meidät alas reunarailolle, joka siltä kohtaa oli niin suuri. Yläreuna oli viisi metriä alareunaa korkeammalla ja leveyttä kuusi tai seitsemän metriä. Päätimme etsiä kapeamman kohdan ylittämiseen, sillä vähiten tässä kohtaa olisi halunnut ryhtyä pelastamaan toista railosta jos pomppu ei olisikaan riittänyt ylitykseen.

Siinä ylityskohtaa etsiessämme hieman ihmettelimme mihin olimme haaskanneet koko iltapäivän, sillä alkoi olla jo pimeä. Muutama tunti päivän valoa ei olisi haitannut lainkaan. Edessämme oli vielä todellinen jäätikkölabyrintti, jonka selvittäminen veisi meidät tasaisemmalle jäätikölle ja edelleen leiriin.

Lopulta löysimme kohdan josta pääsimme reunarailosta yli, ja suuntasimme labyrinttiin. Seurailimme heikkoja jälkiä, jotka olivat peräisin koilisseinän edellisenä päivänä kiivenneestä seurueesta. Ylitimme useita suuria railoja, ja teimme muutaman laskeutumisen lisää, kunnes hukkasimme jäljet tyystin. Tai oikeammin sanotuna oletimme näkevämme jälkiä, mutta ne eivät johtaneet mihinkään. Lisäksi tähtikirkkaasta sästä huolimatta sinä yönä oli tyhjä kuu, eikä minkään laista valon kajastusta auttamaan näkemään vuorten siluetteja auttamaan suunnistamisessa. Viiden tai kuuden umpikujan jälkeen totesimme, että tiedämme mihin pitäisi päästä, mutta meillä ei ollut hajuakaan miten sinne pääsee. Yö jäätiköllä palellen ei kuulostanut houkuttavalta. Päätimme käyttää ”kilauta kaverille” optiota ja soitimme satelliittipuhelimella Aldolle, josko hänellä olisi antaa jotain pientä vinkkiä korkeuksista tai jostakin, mikä auttaisi navikoinnissa. Tietenkään tämä ei auttanut meitä lainkaan, ja ainoastaan huolestutti Elinan ja Aldon (sorry).

Railolabyrintissä seikkailemassa.

Paikallaan ei voinut olla, koska oli aivan liian kylmä ja liikkeellä ollessa ei tiennyt mihin mennä, joten vaihtoehdot olivat hieman rajalliset. Päätimme viimeisenä optiona laskeutua laaksoon, josta emme olleet ihan varmoja josko pääseme enää reitillemme, mutta kaikki muut tiet tuntuivat päättyvän umpikujaan. No, lopulta päättyi sekin reitti, mutta löysimme ”mukavan” kivialustan, jossa untuvatakit päällä täristen yritimme ottaa pienet torkut ja odottaa päivän valoa. Yllätyksekseni pystyin nukkumaan ehkä kaksi viidentoista minuutin pätkää, mutta sitten oli niin ultimaattisen jäässä, että oli pakko lähteä liikkeelle. Väsymykseen kun lisätään se, että kuluneen reilun vuorokauden aikana olimme kumpikin syöneet ainoastaan kolme suklaapatukkaa ja juoneet hiukan yli litran nestettä, niin ilman hyvää valmistautumista tilanne olisi voinut olla melko huono.

Nyt kuitenkin kylmyydestä huolimatta täysin toimintakykyisinä suuntasimme takaisin ylärinteeseen seuraten omia jälkiämme, kunnes liikken seurauksena oli taas vähän lämmin. Istahdimme jälleen alas reppujemme päälle, Tomi torkahti hetkeksi, itsestäni en ole ihan varma, mutta sitten ensimmäinen valonkajastus valaisi vuoria, oivalsimme heti mihin mennä ja muutamaa tuntia myöhemmin olimme teltalla, vain 33 tuntia lähdöstä.

Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli vähän keitellä ja ottaa paremmat torkut, mutta burrokuskimme saapumiseen oli 20 minuuttia, joten leiri kasaan ja varusteet säkkeihin kuormausta varten. Ehdimme syödä banaanit ja avocadot sekä hätäiseen keittelemään yhden pussikeiton, jotta saimme vähän lisää nestettä. Keittoveden vielä kuumentuessa burrot jo ilmaantuivakin näkyviin. Kolme tuntia lisää kävelyä ja olimme takaisin Pashpassa väsyneinä, mutta tyytyväisinä, sillä tavoitteemme oli saavutettu.

Loppuun vielä täytyy lisätä muutamat kiitokset reissun onnistumisen kannalta:

Ensimmäisenä tietenkin pitää kiittää Kristaa, että tämäkin reissu ylipäätään oli mahdollista toteuttaa. Jokuhan saattaisi ajatella (eikä välttämättä ole edes väärässä), että jos asuu vaimonsa kanssa eri maissa, niin silloin kannattaisi edes lomalla olla yhdessä... Elämä on joskun monimutkaista, joten kiitokset kärsivällisyydestä tähän puuhasteluun!

Kiitokset myös Galaxian porukalle, erityisesti Aldolle ja Marcolle. Vaikka raha vaihtoikin omistajaa palveluita vastaan, niin sille sai mainiota vastinetta. Elinalle vielä kiitos erikseen kaikesta busineksen ulkopuolisesta avusta.

Jussi Rahomäki

No laybacking allowed

Halkeama oli vähän oudon kokoinen ja reunoistaan pyöristynyt. En saanut hyvää jammia aikaiseksi, joten siirsin painoani vasemmalle puolelle ja vedin käsillä halkeaman pyöristyneestä reunasta, samalla kun painoin jaloilla vastaan säilyttääkseni tasapainoni – toisin sanoen laybackasin. Läppäsin kättäni ylemmäs halkeaman reunaan. Ote ei oikeastaan tuntunut huonommalta kuin edellisetkään, mutta jonkin ratkaisevan virheen olin tehnyt. Vinha matka alas kesti ehkä puoli sekuntia. Tipuin maahan asti, niskoilleni, ja pyörähdin takaperoisella kuperkeikalla padin reunan yli. 

Putoaminen kuuluu kiipeilyyn, eikä putoamisessa sinänsä ollut mitään uutta. Tilanne oli kuitenkin hämmentävä. Ainoana varmistuksenani toiminut camu oli halkeamaan oikean kokoinen ja mielestäni ihan hyvin asetettu. Siinä se kuitenkin makasi nyt vieressäni, yhä sulkurenkaastaan köyteen kiinnittyneenä, leuat runneltuina ja taipuneina. Maahan asti tippuminen köyden kanssa kiivetessä on kokemus jota en toivoisi toisintavan. Onneksi varmistaja oli suojannut alastulon padilla ja kuupan suojana oli kypärä.

Camalot X4 – 80€ edestä murjottua kevytmetallia.
Silti halvempaa kuin esim. uudet hampaat.

Häkeltyneenä nakkasin murjotun varmistuksen kohti maassa lojuvaa räkkiäni, nappasin jotakuinkin saman kokoisen liikkuvaleukaisen tilalle ja lähdin pikaisesti kiipeämään reitin helpompaa variaatioita, Amelieta (4+). Reitti jolta tipuin oli Amelien oikea variaatio; suomi-gradeltaan vaivainen vitonen. Ääni pään sisällä pakotti lähtemään heti uuteen nousuun. Montun pohjalle ei passannut jäädä makaamaan, sillä oli reissumme ensimmäinen ilta Kustavissa. Koska putoaminen reissun ensimmäiseltä reitiltä ei rikkonut luita, en halunnut sen antaa taivuttaa henkistä selkärankaanikaan.

Kiipeäminen Kustavissa on lähes yksinomaan halkeamien kapuamista lyhyillä seinämillä. Tippumiseni oli nöyrä todistus paitsi kokemattomuudestani varmistuksien asettamisessa, myös tärkeä muistutus halkeamakiipeilyn teknisistä vaatimuksista. Ensimmäisen illan opetus oli tyly: "no laybacking allowed".

Yksi kiipeilyn kutkuttavimmista puolista on lajin moninaisuus. Kiipeily jakautuu useiksi erilaisiksi muodoiksi, kuten boulderoinniksi, sportiksi tai teknokiipeilyksi. Kaikessa kiipeilyssä tekemisen omaleimaisuuden taustalla on kuitenkin yksi perustava tekijä ylitse muiden: kiven muoto ja laatu. Kustavi oli varsinainen intensiivikurssi halkeamakiipeilyyn suomalaisella graniitilla. Nyt tiedän että kolmosen frendi on saman kokoinen kuin hyvä käsijammi, osaan teipata jammihanskat ja tiedostan että olen yhä melko kehno varmistamaan poikkikulkuja. Kova koulu Kustavissa opetti, sillä paluumatkalla kuittasin juuri halkeamareitiltä tähän mennessä korkeimmin greidatun tradi onsightini, Keeman (6b).

Keema (6b), Luhti. (Kuva: Maija Eerola)

Innolla odotan, millaisia etenemistekniikoita tulen vielä oppimaan. Kiven muodot – chimneyt, slabit ja tufat – vaativat kaikki omia juttujaan. Samoin kiipeily hiekkakivellä eroaa graniitista ja kalkkikivestä. Toivon vain että oppimiskäyrä on seuraavalla kerralla hellempi.

Testissä Dortmund

Nykyään reissuun tulee liki poikkeuksetta otettua pari ylimääräistä artikkelia mukaan: tossut ja mankkaa. Ne eivät paljoa paina, ja mahdollisesti reissu voi nousta uudelle tasolle tuttujen haisuleiden mahdollistaessa paikallisten hallien tai kallioiden tsekkaamisen. Tällä kertaa pääsin hiostamaan Pythoneita Dortmundissa Saksassa, kun pyörähdin jättämässä jälkeni Bergwerkin boulder-seinille.

Mesta on minun standardeilla melko massiivinen halli, missä sekä köysittelyyn ja boulderointiin on todella asialliset tilat. Kevyenä erikoisuutena hallin yhteydestä löytyy myös sauna, mutta semitappavasta helteestä johtuen jätin sen testaamatta. Ja saksalaisittain paikasta löytyy myös bier garten, jossa voi särppiä pilsneriä tai laageria lepäillessä.

Boulderhalli on avattu pari kuukautta takaperin, ja tilaa on reilusti, 1600 neliömetriä. Paikka on tehty ostannaisista elementeistä, ja rakenteet on hyvin monipuolisia. Erikoisesti liki joka paikassa pääsee kiipeämään seinän päälle, mutta missään ei ole avustavia portaita alas, joten aloittelija voi päätyä katolle pääsemättä sieltä pois. Kuvia bouldertilasta voi illistellä täällä.

Värejä on kuin sateenkaaressa. Kieltämättä hienon näköistä.

Reittejä oli arviolta joitain satoja, ja kaikentasoiset kiipeilijät oli huomioitu hyvin. Lapuilla merkattujen greidien sijaan oli turvauduttu yksinkertaiseen merkintätapaan; tietynvärisillä otteilla on tietyn vaikeustason reittejä. Tämä helpotti sopivan kiivettävän etsimistä merkittävästi, kun voi yrittää bongailla violettia, sinistä ja oranssia palikkaa. Kymmenportainen jako on toki laveahko, mutta johdonmukaisesti otteita käyttämällä systeemi toimi todella hyvin. Itselle siniset reitit olivat haastavia, mutta seuraavan värin greidiä ei mennytkään kuin yksi reitti, joten greidaus vaikutti huolelliselta.

Eikä ole kuuma. Yhtään!

Parhaiden kiipeilyperinteiden mukaisesti hallissa ei ole ilmanvaihtoa eikä ilmastointia, joten 35 asteen helteessä hallissa rupesi tarkenemaan pitkässä kalsarissa. Mutta tämähän vain nostaa fiilistä, samoin kuin ne kaksi voi hellanlettas ku pitää olla koiranpentuja hallissa, awwww.

Dortmundin hallille peukku ylös.

Risto

Tauosta

Joskus kiipeilyyn tulee väistämättömiä taukoja. Välillä on olevinaan kiire. Välillä pitää säästää sormia. Joskus pöpö ottaa vallan. Toisinaan ei vain napostele.

Tosiharrastajalle tai kilpailijalle tauko voi olla ikävää ja turmiollista, mutta moinen ei voi olla vaikuttamatta myöskään peruspuuhastelijan arkeen ja motivaatioon palata seinälle. Nyt on mennyt kuutisen viikkoa käymättä lähelläkään kiipeilyseinää. Oli kaikenlaista.

Kohta alkaa olla aika palata muovin äärelle. Pieni ennuste tulevista fiiliksistä: 

• Joka paikkaan koskee
• Ahteri painaa tonnin enemmän kuin viimeksi
• Iho on vaihtunut tuorekelmuksi
• Kyseenalaistan minun ja harrastuksen yhteenkuuluvuuden vahvasti
• Mieli toistaa kysymystä "Miksi?" toistuvasti
• Paljonhan Pyton-haisuleista saisi vapailla markkinoilla?
• Seinät ovat korkeampia kuin aiemmin
• Mitähän televisiosta tulee? Kuka auttaisi vaihtamaan kanavan?

Tuskin maltan odottaa.

Risto