Kiipeilijät

Kiipeilijät

maanantai 18. elokuuta 2014

Ranrapalca 6162 m - North Face – Cordillera Blanca – Peru

Yleisön pyynnöstä raporttia kesän Perun reissulta:

Kesäkuun viimeisenä päivänä, kello 2100 United Airlinesin lento UA1095  laskeuu Jorge Chávezin lentokentälle Limassa, pitkän odotuksen jälkeen olen taas matkalla vuorille.

Aamulla havahdun ajatuksistani hotellin edustalla, kun viereen pysähtyneestä autosta kuulu huikkaus ”Hei, mulkku!” Vastaan tervehdykseen kohteliaasti: ”Katos, mitäs toinen?” Paiskaamme kättä tervehdykseksi ja survon tavarani autoon ja ahtaudun itse perään. Nopean neuvottelun jälkeen pääsemme yhteisymmärykseen taksikuskin kanssa mihin olemme menossa ja varmistamme vielä Tomin lentokentällä sopiman hinnan kattavuuden loppumatkalle Javier Pradon bussiterminaaliin.

Kahdekasan tunnin bussimatka Limasta Huaraziin sujuu kohtuullisen joutuisasti rupatellessa niitä näitä, ja hieroessa suunnitelmia mitä aiottaisiin kiivetä tulevien vajaan viiden viikon aikana. Molemmilla on ehdottoman selkeä mielipide yhdestä tavoitteesta, Ranrapalca North Face. Tuo 900 metriä korkea seinämä jäi mieleeni jo edelliseltä reissulta vuonna 2007, jolloin tarkastelin sitä Ischinkan laakson toiselta puolelta matkalla Urus Estelle. Seinämä näyttää kaukaa katsottuna todella massiiviselta ja jyrkältä, ja vaikka ensivaikutelma antaa hieman liioitellun kuvan vaikeudesta, niin yhtään helppoa reittia ei kyseisellä seinämällä ole mahdollisuus valita. ”The book” eli Brad Johnsonin Classic Climbs of the Cordillera Blanca kuvailee mahdollisesti helpoimman reitin sinällä, antaen alppigreidiksi D+. Reitti kiivettiin ensimmäisen kerran jo 1975 Michael Rouken ja kumppanien toimesta. Ensinousun, samoin kuin Johnsonin kirjan julkaisun, jälkeen seinämän kiipeilyllinen luonne on muuttunut olleelisesti, sillä nykyisin seinämää alhaalla ja keskellä vartioivien kivivöiden läpi kulkevat rännit ovat sulaneet lähes täysin lumesta ja jäästä, jolloin kiipeily  näiltä osin muuttunut huomattavasti teknisemmäksi. Meidän ajatuksissa mahdolliseksi reitiksi alkoi kuitenkin muodostua reitti nimeltä Scandinavian direct (TD/TD+). Joka poikkeaa oleellisesti edellisestä valitsemalla teknisemmän kuluaarin läpi kivivyön reitin keskivaiheilla


Tomi lähestyy tiedustelureissulla jäätikköä
aamuauringon valaistessa Ranrapalcan
pohjoisseinän yläosaa.
Kuten vuorikiipeilyssä monesti, toteutus saattaa kuitenki poiketa suunnitellusta, kuten myöhemmin saimme jälleen todeta.

Yhden lepopäivän ja yhden kevyen trekkipäivän jälkeen olimme valmiita suuntaamaan Ischinkan laaksoon sopeutumaan ohuempaan ilmaan, tai tarkemmin sanoen Tomi oli valmiina ja minä vietin laatuaikaa 39 asteen kuumeessa juosten sängyn ja vessan väliä. Jos joku asia on varma, niin pohjolan bakteerikantoihin ja hygieniatasoon tottunut saa vatsataudin jossakin vaiheessa reissua.

Seuraavana päivänä Tomi lähti suunnitellusti kohti laaksoa ja minä jäin odottelemaan lääkäriä, joka vieraili myöhemmin samana päivänä majapaikalla tuikkaamassa myrkyt verenkiertoon. Olo koheni ja suuntasin perään seuraavana päivänä.

Matka Ischinkan perusleiriin alkoi taksikyydilla Huarazista (3100 m) Pashpan kylään (3600 m), josta on 2,5 – 5h kävelymatka leiriin sopeutumisen tasosta ja menohaluista riippuen, korkeusmetrejä kertyy lisää noin 700. Vähäisestä sopeutumisesta huolimatta matka taittui nopeasti, päätin että pidän parin minuutin juomatauon kolmen vartin välein ja että syke pitää pysyä alle 150. Jälkimmäisen ohjenuoran hylkäsin jo ensimmäisissä jyrkissä nousuissa, kun pumppu tikkasi beatia kuin Joey Jordison ikään. Päätin pistää sykemittarin kellon taskuun ja kävellä vauhtia, jolla ei merkittävästi hengästy. Ilmeisesti koneen käynnistyminen otti aikansa, sillä perillä leirissä matkan keskisyke oli kuitenkin alle tavoitteen. Kolmannella tauolla olin jo alle puolen tunnin päässä leiristä ja loppumatkalle sain seuraa arrierosta, jonka kanssa yritin parhaan kykyni mukaan veistellä juttua vähäisillä espanjankielen taidoillani.


Matkalla Ischinkan laaksoon voi ihailla vaikkapa näkymää alueen
korkeimmalle vuorelle Huascaránille
(6768m).



Puolikuntoisuudestani johtuen, päätimme skipata Ishincan ja Uruksen helpommat sopeutumiskiipeilyt, ja käväistä seuraavana päivänä tiedustelemassa Ranrapalcan reitin kuntoa ja lähestymisreittiä. Olimme kyselleet tietoa mahdollisista tämän kauden nousuista eri lähteistä, mutta vastausten kirjavuudesta johtuen mitään varmuutta asiasta ei ollut tässä vaiheessa.


Aamun sarastus Ischinkan perusleiristä nähtynä, vasemmalla
Tocllaraju (6032 m) ja sen vaikuttava West Face, jonka
kiipesin edellisellä reissullani täällä.


Tiedustelumatkan perusteella päätimme perustaa yläleirin jäätikölle noin 5100 metriin, koska suunnitelma oli tulla alas koilisseinämää, jolloin välttyisimme yhdeltä ylimääräiseltä ylämäeltä alas tullessa, vaikka alkumatka hieman pitenikin. Vietettyämme vielä yhden välipäivän perusleirissä olimmekin jo ylhäällä leirissä todistamassa mahtavan värikästä auringonlaskua.


Auringonlaskun väriloistoa teltan ovelta kuvattuna.


Tarkoitus oli lähteä samana yönä reitille, mutta korkeus teki tehtävänsä ja melkoisen päänsäryn myötä otimme yhden lisäpäivän yläleirissä, johon olimme varautuneet. Seuraavana yönä herätyskello pärähti soimaan 0030 ja ”aamupalan” jälkeen olimme liikkeellä hieman reilun tunnin kuluttua heräämisestä. Kavelimme tasaisen alkujäätikön ja sitä seuraavan louhikko-moreeni-rinteen ilman jäärautoja ja köysiä. Olimme seinämän juurella alle kolmessa vartissa. Päälle puolisen tuntia varustevälppäystä sekä viimehetken evästankkausta ja olinkin liidaamassa ensimmäistä lumiramppia. Olimme sopineet, että kiipeämme köysistönä myös helpommat pätkät, jossa ei tarvitse varmistaa. Päätös on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta köysi tuo turvaa railojenvaralta, jota alkumatkalla oli useita, ja jos on tarve varmistaa, niin se on silloin nopeasti toteutettavissa. Toisaalta jos ilman varmistuksia kiivetessä toinen tippuu, niin sitten tippuu toinenkin, ja se että ei tarvitse varmistaa, ei tarkoita sitä että voisi tippua.  Tippuminen on ehdoton EI.

Koska meillä ei ollut täyttä varmuutta mistä reitti ensimmäisen kivisinämällä menee, valitsin mielestäni ilmeisen linjan, joka pian osoittautui vääräksi. Tässä vaiheessa piti siirtyä liidaaja varmistaja asetelmaan. Tekaisin kunnon ständin kiven ja lumen rajalle. Tomi varmisti ja lähdin etsimään reittiä ensimmäiselle köydenpituudelle. Alkuun muutama herkkä släbimuuvi jääraudat jalassa, lähes olemattomilla listoilla, sai kipinät sinkoilemaan pimeässä yössä. Näiden muuvien jälkeen oli jo selvää, että reitti ei kulkenut tästä, mutta koska se näytti mahdollisesti kiivettävältä päätin yrittää eteenpäin. Loppu köydenpituudesta oli helpompaa, joskin vamistuksia sai erittäin niukalti ja irtokiviä sekä soraa oli todella paljon, joten jokainen muuvi piti harkita tarkaakin tarkemmin.

Toinen köydenpituus olikin jo tiukempaa kalliokiipeilyä, ainakin jos otti huomioon 5300 metrin korkeuden, vähäisen sopeutumisen, on-sight suorituksen, jääraudat, repun, pimeyden, paljain sormin kiipeilyn noin kymmenen asteen pakkasessa ja epävarmuuden pääseekö tästä ylös asti. Toisaalta varmistuksia sai nyt paremmin ja kivi vähemmän irtonaista. Mukava ja melko ilmava fleikki johdatti minut kruxiin, jossa näytti jo ilmeiseltä että ylös tästä on mahdollista kiivetä, kunhan vaan riittää ryynit.

Loppuhuipennuksessa kirosin, että en ollut ottanut rautoja pois väliständillä, sillä viimeiset vajaat kymmenen metriä näyttivät melko tiukoilta. Tuuppasin pari BD:n Camalottia halkeamaan ja huusin alas Tomille että nyt on totista settiä luvassa. Muutama syvä hengen veto ja liikkeelle, ensin pari voimallisempaa muuvia, siten jonkin matkaa herkempää kipeilyä, jossa kaikki keskittyminen rautojen asentoon kivessä, jotta ei vaan luiskahda, koska se olisi menoa. Varmistus oli pommin varma, mutta siihen alkoi olla jo matkaa ja raudat jalassa tippuminen ei kuulunut suosikkeihini. Loppumatkalle ei saanut varmistuksia, tai ei ainakaan tehnyt mieli jäädä niitä välppäämään. Kiipesin ylöspäin puoliksi innoissani, puoliksi kauhuissani. Viimeiset muuvit tuntuivat ainakin rankimmilta, eikä vähiten siksi, että hapen vähäinen määrä alkoi selvästi tuntua. Sloupeista ja kokojalkajammista puolittain ryömin istumaan hajareisin ylimmän kiven päälle, jossa jouduin puuskuttamaan useamman minuutin pystyäkseni tekemään ankkurin ja varmistamaan Tomia ylös. Tuotapikaa Tomi olikin jo loppukruxissa ja puhinan ja kiroilun seasta olin kuulevinani että olen hullu.

Olimme jälleen lumella, joten jatkoimme niin sanotulla simul climbing -tekniikalla, eli kiipesimme samanaikaisesti ja minä laitoin varmistuksen tai pari väliimme ja Tomi keräsi ne pois. Varmistuksiksi kelpasivat lähinnä picketit eli L-muotoiset alumiini profiilit, jotka upposivat hakulla hakkaamalla pehmeämpään jäähän ja ajoittain jääruuvit kovemman jään sattuessa kohdalle. Kiipeily oli suoraviivaista kohti seuraavaa kiviseinämää, ainoa pieni uhka oli päällä roikkuva jääserakki, jonka pyrimme ohittamaan mahdollisimman nopeasti.

Aamun valjetessa olimme seuraavan kivipätkän alla. Reitti näytti huomattavasti edellistä kivipätkää helpommalta, vaikka tämän piti olla koko retin kruxi. Ongelmallisempi juttu oli, että reittiä peitti noin 3-5 sentin jääkerros, jonka päällä ja alla virtasi vuolas vesiputous. Päätin kuitenkin, että tästä on koitettava. Kiipesin ehkä kymmenisen metriä, jolle matkalle sain yhden varmistuksen, 50 sentin päähän ständistä. Kaikki potentiaaliset varmistushalkeamat olivat jäässä ja jää oli kaikkialta liian ohutta tai pehmeää asentaa jääruvia. Lopullisen päätöksen pakeista kuitenkin aiheutti kivet ja jää jota ropisi alas ränniä pitkin, minun päältä, ja erityisesti minun alla mureneva jää, joka teki Tomin aseman melko hankalaksi. Koska varmistuksia ei saanut, jouduin kiipeämään takasin alas ständille, sen sijaan että Tomi olisi laskenut minut alas. Jotenkin tämäkin onnistui, ja hetken kuluttua mietimme vaihtoehto B:n toteuttamista.


Ylemmän kiviseinämän juurella (n. 5500 m) valmistelemassa ständiä


Päädyimme siihen, että järkevin vaihtoehto tässä vaiheessa olisi laskeutua hieman alemmas ja siirtyä oikealle kohti kivivyön reunaa, joka oli alhaalta katsoen näyttänyt olevan lumen peitossa. Liekö kuitenkin pienoinen pettymys pakkien ottamisesta vaikuttanut mielialaani, koska huomasin olevani todella väsynyt. Näytti ilmeiseltä, että sairastelut olivat vaikuttaneet oletettua enemmän sopeutumiseeni ja päivän kuntoon, joten korroin Tomille fiiliksistä ja päätimme laskeutua koko matkan takaisin leiriin.

Jäätikköleiriin päästyäni tunsin oleani todella väsynyt, mutta pakkasimme leirin ja kävelimme suoraan alas perusleiriin asti paremman palautumisen toivossa. Matkalla perusleiriin jouduin pitämään lyhyitä istumataukoja ehkä kymmenen minuutin välein. Lopulta matka kuitenkin loppui ja kokkimme Angel pyöräytti kunnon sapuskat, joilla toipuminen saatiin käyntiin.

Koville ottaa, mutta ei auta, alas on mentävä.
Heikko olo jatkoi vaivaamista ja kun lopulta pääsimme takaisin Huaraziin, vatsatauti palasi entistä kovemmalla voimalla, nyt vesiripulin lisäksi oksenus lensi sen verran tehokkaasti, että välilä piti arpoa kumpi tarve pitää kiireemmin hoitaa, jotta sotkuja ei tarvitse lattialta siivoilla.

Seuraavana päivänä tarvittiin jälleen lääkinnällistä konsultaatiota. Kiitos Elinan tulkkausavun, sain taas rohdot ja tällä kertaa ruhtinaallinen kolmen päivän lepo, ennen kuin lähdimme seuraavalle mäelle Huamashrajulle, mutta siitä ei tässä yhteydessä enempää.

Ottamistamme pakeista alkaen oli kuitenkin selvää, että menemme takaisin Ranrapalcalle, ennen kuin reissumme on ohi, joten muut kiipeilyt suunniteltiin sen mukaan. Viimeisen viikon alkaessa suuntasimmekin takaisin kohti Ischinkan laaksoa. Tällä kertaa suunnitelma oli jättää leiri vielä alemmaksi. Suunnitlema oli kolmen päivän keikka kylästä ja takaisin. Ensimmäisenä päivänä kävelimme ylös Laguna Ischinkalle (järvi), johon saimme tavaramme burrojen (aasi) selässä. Yritimme hieman nukkua iltapäivällä, mutta uni ei juuri tullut. Illan pimennyttyä nautimme aamupalan, pakkasimme reput nousua varten ja lähdimme liikkeelle.

Reittisuunnitelma oli sama kuin edellisellä kerralla, paitsi keskivaiheen kiviosuus kierrettäisiin oikean kautta, joka oli edellisen nousun B vaihtoehto. Aurinko tosin oli tehnyt tehtävänsä ja reilut kaksi viikkoa sitten sillä kohdalla ollut jää ja lumi olivat sulaneet lähes kokonaan, joten lumikiipeilyn tilalla oli mixtahommia, kiveä ja ohutta jäätä.



Ranrapalcan pohjoiseinämä reilut kaksi viikkoa edellisen vierailun
jälkeen. Lunta on selkeästi vähemmän ja kiveä vastaavasti enemmän
.


Sopeutumien ja miehet olivat tällä kertaa täysin kunnosa, ja vaikka lähdimme muutaman tunnin takamatkalta, olimme samassa ajassa puolivälin kivivyöllä. Alun kivipätkän päätimme kiivetä samasta kohtaa, vaikka saksalaiset toverimme kertoivat, mistä huomattavasti helpompi reitti kulkisi.

Mixtakiipeily osuudella
Mixtapätkän kiipesimme kahtena lyhyenä köydenpituutena, ja lisäksi varmistimme vielä yhden köyden pituuden verran jyrkintä jääseinää. Tämän jälkeen jatkoimme simul climbing -tekniikalla seinämää ylös asti. Vaikka jyrkkyys asteittain helpottikin, kiipeily ei juuri muuttunut helpommaksi, sillä auringon lumeen sulattamat kuopat, eli aurinkokupit, alkoivat pehmetä aamupäivän auringossa ja lopulta pehmenivät niin paljon, että raudoille ja hakuille ei tahtonut löytyä tukevaa alustaa. Kiipeilystä tuli toivottoman hidasta. Ylempänä kupit hieman pienenivät ja lumi koveni ja vauhti parani jälleen. Lopulta olin viimesen lyhyen kivipätkän alla. Yritin kiivetä lähes pystysuoraa lumilipan reunaa ylös, jotta saisin jalkani kivelle, mutta lumi oli niin pehmeää, että hakut ja raudat eivät pitäneet ollenkaan. Kurottamalla sain viritettyä kiilan kivelle, niin että uskalsin ottaa pienen riskin irtonaisella lumella ja sain kuin sainkin tehtyä muutaman hataran muuvin kohtaan, josa sain toisen hakun kunnolla kiinni ja pystyin siirtymään kivelle. Olin varma, että lumilipan reiästä pujahdettuani olisin ylhäällä isolla jääkentällä. Oletus osittautui vääräksi, kun pääsin lumilipan läpi, vastassa olikin monen sadan metrin pudotus. Varovasti siirryin kivelle jyrkänteen reunalla ja asensin pommin varman camalotin. Sitten tähyilin mahdollista reittiä, mutta en ollut kovin ilahtunut löytämästäni, parin metrin päässä olisi loppumanttelointi noin 30 sentin hyllylle, joka oli täynnä irtonaisia laattoja.

Päätin ottaa repun pois selästä, asensin muutaman kiilan turvaksi, kurkotin yhden hakun sekä muutaman picketin ankkuria varten hyllylle ja huusin Tomia ottamaan kunnon varmistuksen. Tyylipuhdas, joskin helppo, bouldermanttelointi hyllylle ja seinä oli kiivetty, 11 tuntia seinämän juurelta. Alun variaatiosta huolimatta, ei ole ehkä oikein väittää kiivenneensä uutta reittiä, koska koko seinämän mittakavassa pätkä on melko lyhyt ja tietenkin on mahdollisesta, että joku muukin on voinut saman variaation kivetä, vaikka sähköistä jälkeä en siitä googlettamisesta huolimatta löytänyt. Eikä sillä erityisesti merkitystä olekaan, pääasia että reittinä se oli juuri sitä mitä tulimme hakemaan. 

Tomi tuli perässä, haulasimme reput ylös ja suuntasimme lumikenttää pitkin  kohti laskeutumisreittiä. Huipulla emme varsinaiseti käyneet, sillä se olisi vaatinut vielä yhden lumitöppyrän kiipeämistä, ja se ei varsin ollut tavoitteenammekaan.

Lumi oli syvää ja matka taittui hitaasti, suunnasta ei ollut täyttä varmuutta, mutta jonkin laisen mututuntuman perusteella Tomi suunnisti meitä kohti koillisseinän reittiä, jota laskeutuisimme alas. Lopulta löysimme oikean kohdan ja lähdimme laskeutumaan, vanhat köytemme tahtoivat sotkeentua hanakasti ja niiden kanssa kikkailu vei kovin aikaa, lisäksi laskeutumisreitillä oli todella paljon irtokiveä, joiden pudottamista piti varoa ihan tosissaan.

Viisi tai kuusi laskeutumista veivät meidät alas reunarailolle, joka siltä kohtaa oli niin suuri. Yläreuna oli viisi metriä alareunaa korkeammalla ja leveyttä kuusi tai seitsemän metriä. Päätimme etsiä kapeamman kohdan ylittämiseen, sillä vähiten tässä kohtaa olisi halunnut ryhtyä pelastamaan toista railosta jos pomppu ei olisikaan riittänyt ylitykseen.

Siinä ylityskohtaa etsiessämme hieman ihmettelimme mihin olimme haaskanneet koko iltapäivän, sillä alkoi olla jo pimeä. Muutama tunti päivän valoa ei olisi haitannut lainkaan. Edessämme oli vielä todellinen jäätikkölabyrintti, jonka selvittäminen veisi meidät tasaisemmalle jäätikölle ja edelleen leiriin.

Lopulta löysimme kohdan josta pääsimme reunarailosta yli, ja suuntasimme labyrinttiin. Seurailimme heikkoja jälkiä, jotka olivat peräisin koilisseinän edellisenä päivänä kiivenneestä seurueesta. Ylitimme useita suuria railoja, ja teimme muutaman laskeutumisen lisää, kunnes hukkasimme jäljet tyystin. Tai oikeammin sanotuna oletimme näkevämme jälkiä, mutta ne eivät johtaneet mihinkään. Lisäksi tähtikirkkaasta sästä huolimatta sinä yönä oli tyhjä kuu, eikä minkään laista valon kajastusta auttamaan näkemään vuorten siluetteja auttamaan suunnistamisessa. Viiden tai kuuden umpikujan jälkeen totesimme, että tiedämme mihin pitäisi päästä, mutta meillä ei ollut hajuakaan miten sinne pääsee. Yö jäätiköllä palellen ei kuulostanut houkuttavalta. Päätimme käyttää ”kilauta kaverille” optiota ja soitimme satelliittipuhelimella Aldolle, josko hänellä olisi antaa jotain pientä vinkkiä korkeuksista tai jostakin, mikä auttaisi navikoinnissa. Tietenkään tämä ei auttanut meitä lainkaan, ja ainoastaan huolestutti Elinan ja Aldon (sorry).


Railolabyrintissä seikkailemassa.


Paikallaan ei voinut olla, koska oli aivan liian kylmä ja liikkeellä ollessa ei tiennyt mihin mennä, joten vaihtoehdot olivat hieman rajalliset. Päätimme viimeisenä optiona laskeutua laaksoon, josta emme olleet ihan varmoja josko pääseme enää reitillemme, mutta kaikki muut tiet tuntuivat päättyvän umpikujaan. No, lopulta päättyi sekin reitti, mutta löysimme ”mukavan” kivialustan, jossa untuvatakit päällä täristen yritimme ottaa pienet torkut ja odottaa päivän valoa. Yllätyksekseni pystyin nukkumaan ehkä kaksi viidentoista minuutin pätkää, mutta sitten oli niin ultimaattisen jäässä, että oli pakko lähteä liikkeelle. Väsymykseen kun lisätään se, että kuluneen reilun vuorokauden aikana olimme kumpikin syöneet ainoastaan kolme suklaapatukkaa ja juoneet hiukan yli litran nestettä, niin ilman hyvää valmistautumista tilanne olisi voinut olla melko huono.

Nyt kuitenkin kylmyydestä huolimatta täysin toimintakykyisinä suuntasimme takaisin ylärinteeseen seuraten omia jälkiämme, kunnes liikken seurauksena oli taas vähän lämmin. Istahdimme jälleen alas reppujemme päälle, Tomi torkahti hetkeksi, itsestäni en ole ihan varma, mutta sitten ensimmäinen valonkajastus valaisi vuoria, oivalsimme heti mihin mennä ja muutamaa tuntia myöhemmin olimme teltalla, vain 33 tuntia lähdöstä.

Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli vähän keitellä ja ottaa paremmat torkut, mutta burrokuskimme saapumiseen oli 20 minuuttia, joten leiri kasaan ja varusteet säkkeihin kuormausta varten. Ehdimme syödä banaanit ja avocadot sekä hätäiseen keittelemään yhden pussikeiton, jotta saimme vähän lisää nestettä. Keittoveden vielä kuumentuessa burrot jo ilmaantuivakin näkyviin. Kolme tuntia lisää kävelyä ja olimme takaisin Pashpassa väsyneinä, mutta tyytyväisinä, sillä tavoitteemme oli saavutettu.

Loppuun vielä täytyy lisätä muutamat kiitokset reissun onnistumisen kannalta:

Ensimmäisenä tietenkin pitää kiittää Kristaa, että tämäkin reissu ylipäätään oli mahdollista toteuttaa. Jokuhan saattaisi ajatella (eikä välttämättä ole edes väärässä), että jos asuu vaimonsa kanssa eri maissa, niin silloin kannattaisi edes lomalla olla yhdessä... Elämä on joskun monimutkaista, joten kiitokset kärsivällisyydestä tähän puuhasteluun!

Kiitokset myös Galaxian porukalle, erityisesti Aldolle ja Marcolle. Vaikka raha vaihtoikin omistajaa palveluita vastaan, niin sille sai mainiota vastinetta. Elinalle vielä kiitos erikseen kaikesta busineksen ulkopuolisesta avusta.


Jussi Rahomäki

1 kommentti:

  1. Kiitos Jussi tarinasta, kiva lukea sinunkin seikkailuista.

    VastaaPoista