ghounalaang

Tuommoselta näytti meininki Konalan voimapuistossa kuukaus sitte.

Pedon odotus

Tulipa hankittua sormilauta (aka fingerboard, lankku, lauta) pitkästä aika… Sormilaudan asentaminen vuokrakämppään on usein hieman kinkkistä puuhaa, varsinkin kun tuntuu, että elämä on välillä pelkkää muuttamista. Aina ei kehtaisi kysellä, että saako Hiltilla taräyttää miehekkäät reiät betoniseinään, ja varsinkin kun syyn selittäminen ei välttämättä herätä vuokranantajassa samoja viboja kuin asentajassa.

Tällä kertaa käytin kuitenkin hieman aikaa suunnitteluun ja parin sadan kruunun panostuksella, sekä töistä anastetuilla työkaluilla askartelin telineen. Lopputulos ei jäta jälkiä seinään, mutta lauta istuu paikoillaan enemmän kuin jämäkästi. Täytynee myöntää, että tuuria oli hieman asunnon pohjaratkaisussa, jossa vaatekomeroon johtava ovi on upotettu sopivasti nurkkaukseen ja varustettu paksuilla karmeilla.

Tuumasta toimeen, sen kummemmin vatuloimatta, ja suuntasin Alvikin K-Rautaan, mistä tarttui mukaan 120 cm x 18 cm liimapuulevyä, tarpeellinen määrä ruuveja ja muutama kulmarauta. Töistä lainasin pistosahan, vatupassin ja akkuporakoneen, joten kaikki oli valmista asennukseen. Ainoaksi pulmaksi muodostui ovenkarmien korkeus, jotka oli rakennettu huomattavasti karkeammalla mittatarkkuudella kuin oma telineeni, joten juoduin vielä hankkimaan muutamat stopperit tasapainottamaan rakennelman tasaiseti kaikkien kolmen karmin päälle. Itse sormilautahan on itseoikeutetusti Beastmaker 2000, jonka tilasin BK: nettikaupasta (erinomainen kahden päivän ilmainen toimitus Tukholmaan). 

Lopultahan sitä sitten pitäisi sillä sormilaudalla jotenkin treenailla, mutta miten? En halua rikkoa sormia, mutta haluaisin vähän lisäbuustia kiipeilyyn, sillä työkiireiden takia varsinaiset viikottaiset kiipeilyt rajoittuvat yleensä kolmeen tai ihan maksimissaan neljään kertaan. Ahkeran googlettamisen jälkeen päädyin lopputulemaan treenata alkuun pari kertaa viikossa Chris Webb Parsonin ohjelmaa soveltaen. Tässä oleellista on että kaikki toistot tehdään yhden käden roikunnoissa sormet puolikrimpissä, mikä on itseasiassa yllättävän vaikeaa, kun on tottunut pitämään enimmäkseen kiinni open otteella. Toistaiseksi laudastani löytyy vain muutamia otteita, joissa voin tämän trenin suorittaa puhtaasti. Tämä vie aikaa hieman vajaan puoli tuntia, ja päälle vielä muutamat sarjat planche harjoituksia ja core-treeniä. Yhteensä noin kolme varttia tehokasta treeniä, ja siirtymisaika pyöreä nolla minuuttia, joka on suurta plussaa ajankäytön hallinnan kannalta.

Chris Webb Parsons Hangboard Program from Climblox.com on Vimeo.

Kunhan sormet ovat ensin tottuneet lisärasitukseen, arvelin  lisätä ohjelmaan myös yhden treenin viikossa niin sanottua ”repetition”-treeniä, joka jäljittlee intensiteetiltään boulderprobleeman kiipeämistä. Eli yksi toisto on 7 sekuntia roikuntaa ja 3 sekuntia huilia, tämä toistetaan putkeen 6 kertaa ja sitten pidemmän palautumisen jälkeen vaihdetaan otetyyppia/sormia/tms. Tässäkin tavoitteena intensiivinen kolmen vartin sessio.

Lauta seinällä ja mies laudassa. Kolmen sormen vahva open.

Näillä eväillä eteenpäin, josko se elämän eka ulkokivien/-kallioiden 8a:kin lopulta menisi. 

Vaihtoehtoisiin otelaudan asennusratkaisuihin voi tutustua vaikkapa täällä

Climbers.co.uk ja Beastmaker.co.uk

Kuvaraportti vuoden 2014 ensimmäisistä ulkoboulderoinneista

Tänä vuonna kevät on koittanut Pohjois-Karjalaan aikaisin. Seuran innokkaimpien boulderoijien näppejä syyhytti jo sen verran paljon että ulkokiville oli päästävä.

JERO

Sami ja Vannisen Aleksi olivat käyneet pudottelemassa lumia Uuron kiviltä jo helmikuun puolella. Maaliskuun toisena päivänä suunnattiin kuitenkin jo autolastillisella miehiä – ja padejä – kohti Jeroa. 

Lähestymiseen kuului puron ylitys kaatuneen puun runkoa pitkin. Antti luottaa tasapainoonsa niin paljon, että jää vielä poseeraamaan kameralle. Kuivin jaloin Antti ei kuitenkaan reissusta selvinnyt, sillä paluumarssilla koitimme oikaista jonkun kavalan hetteikön läpi.

Kämmenkiveä oli jo ikävä! Olosuhteet eivät olleet aivan optimaaliset, sillä lunta tuli koko ekskursion ajan. Mutta on se kauden eka ulkoreissu aina kauden eka ulkoreissu!

Sami harjaili puhtaaksi uutta linjaa Kämmenkivelle. Reissun varsinaiset kiipeilylliset ansiot olivat vähäiset. Allekirjoittanut taisi olla ainut joka kiipesi jonkun itselleen uuden reitin. Kivaa tuntui kaikilla kuitenkin olevan.

HURISSALO

Perjantaina 7.3. oli tarkoitus käydä Jyväskylässä ulkokivillä, mutta säätiedotus enteili kehnoa keliä. Niinpä Sami ja Aleksi päättivät ottaa kaiken irti lukulomastaan, ja suuntasivat Jyväskylän sijasta Hurissaloon. Myös allekirjoittanut jätti gradun kirjoittamisen seuraavalle päivälle, ja näin oli kolme opiskelijaa valmiina kohtaamaan yhden Itä-Suomalaisen kiipeilyn helmistä.

Aleksi kapuamassa reittiä Bursiitti (6B+).

 Itselleni oli melkoinen ihme nähdä näin valtava määrä kiivettävää kiveä. Toki topoa katsoessa näki, että alueen kivet ovat vieri vieressä, mutta en ollut aikaisemmin käynyt näin aukealla paikalla, jossa on näin paljon ISOJA kiviä. Alueella on myös paljon linjoja joita topo ei mainitse. Itse käytin hyvät kitkat hyödyksi ja kiipesin tuntemattoman high ball slabin. Reitin korkeudeksi Aleksi arvioi 3,5 Joonan-mittaa.

Nimetön 6B-reitti, joka olisi kyllä ansainnut nimen. Sami toppaa ja Aleksi aloittaa. Spottaamassa Antti Liukkonen, jonka paikallistuntemus oli kultaa. 

Samin ensinousu Kolmas linja (7C+). Käytännössä reitti on pitempi variaatio reitille Toinen Linja (7C+/8A).

Antti ja Sami kiskoo kenkiä jalkaan.

Antti Liukkonen näyttää betan.

 Ja Sami Koponen kohtaa Hiljaisuuden Julistajan (6C). Todella laadukas ja timakka probleema!

Päivän päätteeksi kuivaa sukkaa jalkaan, padit takakonttiin ja takaisin kohti Joensuuta.

Sopivasti vesisade alkoi paluumatkalla, ja koko reissu saatiin kiivetä hyväkitkaista kiveä.

Hurissaloon on ehdottomasti tehtävä uusi reissu, kunhan alkaa olla kivemmat telttailukelit. Allekirjoittaneelle jäi ainakin hampaankoloon Kolokukko poikkari (6C), mutta sen lisäksi on vielä kokonaan näkemättä noin kolmannes alueen kivistä!

Kuvat ja teksti: Joona Sipi

Mestat, osa 1

Kiipeilyhalleissa on eroja. Vaikka profiilien puolesta yleensä noudatetaan pitkälti samoja hyväksi havaittuja ratkaisuja, hallien fiilikset tuntuvat vaihtelevan. Olen käynyt muutamassa eri hallissa, en todellakaan monessa, ja tässä merkinnässä puntaroin vähän eroja kuvien kera. Toivoakseni muut kirjoittajat jatkavat tätä merkintäsaagaa, siksi "osa 1".

Ymmyrkäinen yrittäjä

Saksassa olen tutustunut muutamaan tyystin erityyliseen mestaan. Ensimmäinen kokemus oli Neoliet-ketjun Essenin hallilla. Halli on rakennettu varta vasten kiipeilyyn, ja tämän huomasi. Mies oli ymmyrkäinen ja mietteliäs yksinomaan kiipeilyn pyhitetyn ja suunnitellun rakennuksen korkeiden seinien äärellä. Kiivettävää löytyi tolkuton määrä, ja yksinomaan pienen boulderseinän äärellä olisi saanut vietettyä tapposessiot. Ilahduttavaa oli, että yläköydelläkin pääsi kiipeämään noin 20 metrin korkeuteen, mikä Joensuussa jää vain haaveeksi.

Kohtalaisen kurko yläköysiseinä

Paikka oli huikea, ja poislähtiessä joka paikkaan koski. Se yksi keltainen reitti kismittää vieläkin! Kuitenkin, itse olen aina ollut enemmän tietyn kotikutoisuuden perään täydellisyyden sijasta. Tämä halli oli enemmänkin täydellisesti toimiva teollinen kone kuin sympaattinen kyhäelmä, joista itse jostain kumman syystä pidän.

Tämä viehättävä daami pyöritti kapakk.. vuokrasi kenkiä CityMonkeyllä.

Seuraava käymäni paikka oli CityMonkey samaisessa Essenin kaupngissa. Jos Neoliet-halli oli turhan steriili makuuni, niin CityMonkey oli kaikkea muuta. Paikka oli omakotitaloalueella jonkun takapihalla, kenties entisessä ladossa. Siellä oli hämärää, siellä oli pölyistä, ja intohimoinen suhtautuminen boulderointiin hönki ovella vastaan. Aiemmin kuulin tarinaa, että siellä saatetaan polttaa hamppua, ja paikan nähtyäni en epäillyt tätä hetkeäkään.

Halli oli sympaattinen. Otteiden suhteen oli käytetty luovuutta, ja esimerkiksi kahdesta rivasta dyno metalliseen koirankippoon jäi mieleen mukava pikanttina omintakeisuutena. Luonnostaan viihdyin tällaisessa paikassa huomattavasti paremmin. Mutta täällä ongelmaksi tuli, että reittipolitiikka oli aika karua. Minä löysin jotain kiivettävää, mutta aloittelijalle paikalla ei ollut närkästymistä parempaa tarjottavaa. Lisäksi perusrehellinen seinäjähystely oli ajoin turhan kikkailevaa venkuilua, mikä on toki hauskaa välillä, mutta ajoin olisi kiva mennä myös ylöspäin. Suosittelen Essenissä käydessä täällä käymään, koska paikka oli kyllä hyvin uniikki. Risto-approved!

"Hämärää, pölyistä. Leinosen mielest on viihtyisää."

Kolmas ulkomailla testaamani paikka on vastikään Osnabrückiin avattu halli Zenit. Tästä hallista ei valitettavasti tarttunut kuvia olemattomalle kameralleni, joten nyt joudutte luottamaan miehen sanaan. Tämä halli oli jotain kahden edellisen väliltä, eli jonkunlainen kotikutoinen hyvin hallittu mesta. Minä pidin. Reitit olivat monipuolisia ja hyvin merkattuja, ja kiipeämistä oli tolkuton määrä. Ymmärtääkseni tämäkin paikka pyörii kiipeilijöiden voimin (eiköhän ne aina?), ja se on hyvä lähtökohta toimivan kiipeilypaikan kyhäämiselle.

Enemmän paikallisista mestoista olen tutustunut Kuopioon Voemaan muutamaan otteeseen. Siellä on aina hyvä fiilis! Henkilökunta on viimeisen päälle, ja paikka on erittäin käypäisen kokoinen ja helppo löytää. Reittejä on reilusti, ja jokaisella kerralla löytyy jotain uutta topattavaa ja epäonnistuttavaa. Lisäksi arvostan henkilökunnan asennetta muutaman ääripositiivisen kokemuksen perusteella. Jos ihminen suosittelee tiettyä hampurilaispaikkaa ja antaa kuvata kalakukko-bouldereiden yhteydessä joukkolaulukohtauksen, niin kyseessä on väistämättä hyvä ihminen.

Tatti.

Kun tullaan äärelleen Joensuuhun, kiipeilypaikkoja on muutamia. Joensuu Areenan seinä on tarjonnut ensikokemuksen kiipeilyyn, ja erityisesti seuranvuoroilla siellä on ollut paljon hikisiä ja mukavia hetkiä. Kontiolahden liikuntahallin seinä on mukavaa vaihtelua, ja siellä on kivanvärisiä otteita. Henkilökohtainen suosikkini Joensuun lähialueiden köysiseinistä on kuitenkin selvästi Kylmäojan koulun seinä. Siellä on aina ollut paljon kiivettävää ja hupaisia hetkiä, kun KaKin älyköt ovat pyörittäneet Suomen suurinta sirkusta. Kenties se on perjantai-illan seuranvuoron huuma, mutta sinne on aina ilo mennä.

Mutta silti, ykkössuosikkini on kuitenkin Joensuun Kuntokeitaan pikkuboulderhallimme. Siellä minä lajiin oikeastaan tutustuin, ja siellä on aina hyvä boogie. Totta, se on vähän pieni. Kyllä, ne patjat ovat vähän kuluneet, ja siinä yhdessä kohdassa on joku vaijeri, mikä joskus melkein rikkoi polveni. Kyllä kyllä, profiilit eivät mahdollista ihan kaikkea. Jep, siellä on välillä myös ahdasta. Mutta siellä on myös ykkösporukka, luova fiilis kiivetä, ja mieli lepää. Ei sinne pelkästään Kuntokeitaan saunan takia viitsisi aina palata.

Liki kotoisa olo.