Climbing in The Castle

Kuka: Karelian Kiipeilijöiden edustaja Juha ja hänen kanssaan saman kotiosoitteen jakava Jaana.

Mitä: Boulderointia

Missä: The Castle Climbing Centre, Lontoo

Milloin: 17.4.2017.

Miksi: Silkasta rakkaudesta lajiin ja sen harrastajaan.

Miten: Lento Helsingistä Lontooseen. Lontoosta Piccadilly-linjan metroon ja kohti Manor Housea. 3. uloskäynti metrosta ja voit jo huomata The Castlen korkeimman tornin siintävän edessäpäin, kävelyä viitisen minuuttia ja perillä ollaan.

Mitä maksoi: 12,50 puntaa itse kiipeily + 2,50 puntaa kenkien vuokra. Lisäksi paikalla 1 punnan pantilla toimivat säilytyslokerikot.

Mistä kaikki sai alkunsa? No siitä, että Jaana, joka aina hoitaa suunnittelun ja puolet toteutuksesta, törmäsi reissun suunnittelun ohessa The Castlen nettisivuihin. Uhkarohkeana Jaana esittää kysymyksen, olisikohan Juha halukas... Tottakai Juha oli. Epäili kylläkin, että mikähän koira tähän on haudattuna… Ei vissin ole kotipuolessa aiemmin kovin paljoa hurraata hihkuttu kun Juha on vinkkaillut kiipeilymahdollisuuksista reissullamme... Asiaa ei sen suuremmin pohdittu, vaan aiheeseen palattiin vasta Lontooseen saapumisen jälkeen.

The Castlen löytäminen oli vaivatonta, vaikka Google Mapsin omaava puhelin oli jo varastettu, selvisimme todella helposti perille vain nettisivujen ohjeistuksen avulla. Paikka on ulkopuolelta aivan nimensä mukaisesti linnan näköinen, vaikka kyseessä ei taida varsinainen linna ollakaan. The Castle tarjosi täydenpalvelun elämyksen; mikäli nälkä yllättää kesken kiipeilyn, löytyy ylimmästä kerroksesta myös mahdollisuus saada suuhunpantavaa. Suihkut ovat myös käytettävissä, mikäli nyt hiki tässä hommassa sattuu tulemaan.

Paikka oli ulkoa todella linnamainen.

Jaana ihan liekeissä ensimmäistä kiipeilyä odottaessa.

Juha viileänä ja rauhallisena.

Kyllähän sitä siinä vaiheessa jo jännitti ja varsinkin kun ovi kiipeilyparatiisiin avattiin, mietti Jaana mielessään, että mihinkähän h*ttiin sitä on tullut lupauduttua. Ei auttanut enää perääntyä, olihan varta vasten kiipeilyä varten hankittu Primarkista urheilupöksytkin! Ystävällinen henkilökunta ohjasi meidät iPadeille, Juhalle riitti vanhana boulderointikonkarina rekisteröityminen, mutta  Jaana ”joutui” katsomaan lisäksi ohjeistusvideon boulderoinnista (ja sen vaaroista), mutta ei siitä kuitenkaan mitään uutta tietoa tullut. Ilmeisesti kiipeilijän puolisona eläminen tuo asiasta jotain sisäpiiritietoa. Rekisteröitymisen jälkeen molemmilta kysyttiin muutama kysymys, jossa lähinnä varmistettiin, että olemme ymmärtäneet turvallisuuteen liittyvät seikat. Maksoimme kiipeilyt ja marssimme kenkävuokraamoon. Kokoja oli laaja skaala ja molemmille kengät löytyivät. Juha valitteli vuokrakenkien vaikeuttaneen kiipeämistä, koska ei voinut luottaa jalkoihinsa kunnolla. Amatööri oli sitä mieltä, että kengät olivat ihan jalkaystävälliset ja toimintaan sopivat.

Paikkana The Castle on aivan mahtava. Kiipeiltävää on vaikka millä mitalla, neljä kerrosta ja ulkona sijaitsevat möhkäleet. Jokaisessa kerroksessa pääsi kiipeilemään sekä köyden kanssa, että ilman köyttä. Juha antaa erityismaininnan matalille ”tateille”, joissa oli traverse-reittejä. Tykkäsimme niistä molemmat, ei tarvinnut mennä korkealle, mutta haastetta oli silti. Aloittelijaystävällinen Castle kyllä oli ja amatööri antaakin paikalle isosti kiitosta siitä, että jokaisessa kerroksessa oli useita helpompia reittejä, joten tekemistä riitti molemmille, eikä käynyt aika pitkäksi. Köysikiipeilyä ei saatu (eikä haluttu) kokeilla, koska olisi pitänyt suorittaa jonkin sortin kurssi, mutta släbi köysiseinä näytti myös mahtavalta, puhumattakaan aulan holvikaaresta. Olihan siellä toki erilaisia boulderseiniäkin enemmän kuin jaksaa yhdessä sessiossa kiivetä, oli släbiä, suoraa, hänkkiä, kattoa ja jopa ulkona sijaitsevat kolme tattia. Ulkotattien päälle kiipesi amatöörikin ihan vahingossa, mutta sitten se alaspäin tuleminen olikin ihan oma hommansa… 

Yhteenvetona voitaneen sanoa, että olipa hieno paikka menettää kiipeilyneitsyys ja saada Juha pitämään Lontoosta enemmän. Juhahan oli kuin viisivuotias karkkikaupassa, otteesta toiseen, reitiltä toiselle, taukoja ei paljon pidelty. Kolmisen tuntia vierähti oikein mukavasti ja kyllä siinä ajassa sai jo kämmenet helliksi. Kipu lihaksissa paljastui myös hyvin nopeasti jo samana iltana. Manor Housen metropysäkin vieressä oli saatavilla edullisesti myös hyvää iltapalaa, döner kebabbia tietysti, josta ei mennyt edes pakki sekaisin. Juha jätti tilaamatta Jaanalle salaatit annokseen, mutta ei kai sitä jäniksiä ollakaan.

Nälkä kasvanee syödessä ja jahka seuraava Lontoon reissun ajankohta paljastuu, Juha pakkaa kiipeilykengät ensimmäisenä laukkuun ja odottaa uutta kohtaamista Castlen seinien kanssa.

Onhan tuonne päästävä vielä uudelleen, ehkä silloin kiivetään jo köydellä?

PS. Ja onhan Lontoo aivan mieletön paikka ihan ilman kiipeämistäkin. 

Kaikista sektoreista ei hoksattu näpätä kuvaa, mutta tämä oli ensimmäinen oikea seinä jota kokeiltiin. Lämmittelyseinästä ei tullut otettua kuvaa.

Juhan suosikkina olivat nämä matalat tatit, joita siis vain poikkaroitiin vastapäivään.

Tatti toisesta vinkkelistä.

Ehkä isoin yhtenäinen alue. Keskellä oli pilari, josta pääsi holvin ali kiipemään oikealla olevan seinän toppiin. Taustalla näkyy se ensimmäinen seinä. 

Karjalanpiirakka köysiseinällä.

Släbi köysiseinä. Sijaitsi ehkä kolmannessa kerroksessa.

Kyllähän se Jaana pysyi kuin pysyikin seinällä ja sai topattua monta reittiä

Ulkona oli kolme erilaista tattia. Mustan tatin reittejä ei ollut greidattu, mutta se taisikin olla enemmän poketti-harjoituksia varten suunniteltu.

Laiva-niminen muoto. Maassa oleva ”sora” olikin itseasiassa kumirouhetta. Juha otti ja hyppäsi vähän korkeammalta tuohon rouheeseen totesi, ettei alastulo ollut varsinaisesti miellyttävä.

Jaana takimmaisen möykyn päällä. 

Juha mustalla möykyllä. Jotenkin kuumottavampia oli nämä ulkotatit kuin sisätilojen vastaavat.

Siellä edelleen.

Takimmainen tatti.

Mustalta tatilta alas kiipeilyä.

Tattien taustaa.

Ulko-ovessa oleva ”kahva” saattaa yllättää väsyneen boulderoijan.

Silmämääräisesti arvioituna korkein köysiseinä, noin 15 metriä.

Areenan köysiopen

Areenalla köysikisat? Sepäs hassu ajatus tämmöiselle seitsemän vuotta harrastaneelle juniorille, vaikka olen kuullutkin joskus historian saatossa sellaisia pidettäneen. Mutta mikäpä siinä, kisat ne on ensimmäisetkin köysikisat. Edellisestä areenalla kiipeilykäynnistä oli kulunut suunnilleen kaksi vuotta, samoin edellisestä liidistä. Päätinpä kuitenkin vitsinä ilmoittautua miesten liidisarjaan ja katsoa mitä vastaan tulee.

Paikalle hilauduttuani olikin jo jonkinnäköinen lössi kasassa. Edellisen viikonlopun otetalkoot olivat jääneet väliin, joten uutuuttaan kiiltävät reitit (ja otteet) olivat ennestään tuntemattomia. Kisaajat olivat enimmäkseen tuttuja, joskin uusiakin naamoja näkyi, kuopiolaisten lisäksikin. Pitäisi varmaan käydä köysittelemässä useammin… 

Jari ja Jukka pistivät kisat käyntiin pienen alkuohjeistuksen jälkeen. Ensimmäiset innokkaat rynnistivät seinälle, itse mietin jänistäisinkö sittenkin liidisarjasta ja kiipeäisin yläköydellä. Pienen (henkisen) rohkaisun jälkeen lähdin kuitenkin suoraan liidaamaan, mitä sitä nyt yläköydellä nössöilemään. Fiksuna poikana en tietenkään omaa köyttä mukaani ottanut, mitä sitä nyt alaköysikisoihin köyttä ottamaan mukaan. Siispä jouduin loisimaan muiden köysillä, kiitoksia ainakin Jounille ja Eelille köysilainailusta ja varmistuksesta!

Itse kilpailu rullailikin hyvää vauhtia eteenpäin. Kuopiolaiset miehet ja Antti tekivät selväksi, että taso oli kova ja naisetkaan eivät toisiaan helpolla päästäneet. Itsekin pääsin joitain helpoimpia pitkiä reittejä ylös asti sekä jokusen väliankkureille, mutta enimmäkseen aika kului muiden suoritusten katselemiseen sekä ajoittaiseen varmistamiseen, eväiden syöntiä unohtamatta. Isompaa draamaa ei kisassa ollut, kovat väänsivät kovia reittejä ja räpsyjähän se tiesi, mutta ne kuuluvat luonnollisesti asiaan. Ehkä sitä jonain päivänä itsekin osaa kovaa kiivetä.

Kokonaisuutena kisoista jäi ihan positiiviset fiilikset. Vakavuutta ei tosiaan ollut, hyvin rennolla meiningillä mentiin. Omaan suoritukseen, seitsemän liidaten topattua reittiä pitkän tauon jälkeen, olin ihan tyytyväinen. Vaikeammat reitit jäivät myöhemmälle, mutta kiinnostusta kyllä löytyy taas ihan eri tavalla. Onnea vielä kaikille voittajille, sekä kiitokset reitintekijöille ja kisajärjestäjille!

Oskari

E75, saavu sinne siis

Työasiat veivät minut Lahteen kuluvan viikon alkupäivinä. Sattuipa vielä niin sievästi, että vanha ystävämme Joona oli joutilaana eräänä iltana, jolloin myös allekirjoittaneen aikataulut mahdollistavat pienen irtautumisen. Valitettavasti sää oli sellainen, että Lahden Hot jooga ja kiipeilystudio -kompleksi piti jättää välistä ja mennä ulos kettujen, käärmeiden, hyttysten ja tien äänien kiusattavaksi E75-tien varteen samaa nimeä kantavalle boulderalueelle.

Joona nouti minut kyytiin kyliltä, ja parinkymmenen minuutin jälkeen olimmekin jo kivien kulmilla. Siirtymä kiville todisti Joonan pitkät lahkeet huomattavasti omaa asuani järkevämmäksi valinnaksi, ja tällä kertaa skraaduja ei tarvinnut odottaa kiville asti. On se kumma, kun luonto on aina keskellä metsää!

Joona esitteli paikan kiviä, jotka olivat ensimmäisiä piskuisia lukuun ottamatta kohtalaisen massiivisia tottumattomalle, eikä viime metreiltä paljon huvittanut tippua pädin viereen. Paikalle tyypillinen hiekkakivimäinen pinta teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Pinta on kuin santapaperia, ja tuntuma tassun alla on oikein kiva. Ajoin seassa oli jotain mystistä punaista rosopintaista ärsyttävää materiaalia, mutta muissa tilanteissa tuo pinta tekee paikasta varmastikin melko uniikin Suomen olosuhteisiin.

Parilla kivellä (Iso hiekkakivi ja Meganega) kiivettiinkin vähän. Minun tapauksessa hyvin vähän, mutta Ison hiekkakiven päälle sentään jähysin kerran, kun alas ei enää uskaltanut. Tuhannet kiitokset Joonalle seurasta ja kuvista!

Vahva suositus E75:lle.

Meganega ja kivi.

Oikeasti tuo on hirmu korkea; kuvassa vain näyttää, että olisin käytännössä vielä patjan pinnassa.

Ihan mielipuolinen tuo kivi.

Joona näyttää, mitä minun olisi pitänyt tehdä.

 

Iso hiekkakivi.

Iso hiekkakivi ja keskikokoinen tyyppi.

Teksti: Risto
Kuvat: Risto ja Joona

Testissä Oldenburgin halli

Sattuipa niin somasti, että allekirjoittaneella oli taannoin käyntiä Saksassa. Käyntiin kuului myös vierailu Oldenburgin kaupungissa. Tuntemani natiivi osasi kertoa minulle, että kylältä löytyy jonkunlainen boulderhalli. Mukana sattui myös olemaan pari juuri pohjattuja pythoneita. Lisäksi päätäntävalta iltapäivän aktiviteeteista annettiin minulle. Pitihän se kopaista.

Oldenbloc-halli löytyi poikkeuksellisen helposti natiivin tuntiessa paikan kuin omat taskunsa, joten tällä kertaa etsimiseen ei kulunut valtaosaa energiasta. Paikka vaikutti perusvarmalta suoritukselta, joskin ensi alkuun aavistuksen pieneltä. Hinta oli edullinen (6 euroa ennen klo 16:ta), ja henkilökunta oli totuttuun kiipeilymeininkiin kuuluen ystävällistä. Mankkoja ei ollut tarjota talon puolesta, mutta sitä sai kyllä pussin vuokralle euron hinnalla. Ei hirmu paha.

Mesta. Ovessa oli tsoukkina ote normikahvan tilalla, mutta varmaan turvallisuussyistä varsinaisessa käyttöovessa oli perinteisempi ratkaisu.

Pukukoppiin kömpiessä paljastui, että tila on laajentumassa tuntuvasti, ja näinpä siellä järisyttävän arviolta 7-metrisen superhänkin/katon. Valitettavasti siitä uupui vielä otteet ja patja, ja toisaalta niitä oli korvaamassa työkoneita ja pääsy kielletty -viestiä henkiviä kylttejä, joten kokematta jäi, että miten äkkiä ihminen voi epäonnistua.

Houkuttelihan se joo.

Itse kiipeilytilassa reitit oli perinteiseen tapaan värikoodattu haastavuutta indikoivilla lapuilla asteikon ollessa viisiportainen (kuten kaikissa parhaissa paikoissa). Aloittelijareiteistä paikalle sopii antaa kiitosta, sillä niitä oli runsaasti, ja niissä oli mukavasti vaihtelua. Kolmospykälään tuntuikin mahtuvan sitten kaikki greidit 5B+:sta 6C:hen, ja näin ollen omalle vähän epämukavalle kiipeilyalueelle oli välillä vaikeaa löytää kiivettävää. Muutama kurkovääntö paikasta kuitenkin löytyi, joten reittejä oli laajalla spektrillä. Valitettavasti reiteistä uupui muutamia standardityypin reittejä (kenties remontin ja juuri olleiden kisojen vuoksi), ja esim herkkää nappulatasapainoilua tai rehtiä dynoperseilyä hallista ei löytynyt. Lisäksi muodon alla olevaan luolaan oli värkätty vain yksi greidin 17C+ reitti, joten siellä ei paljon tapahtunut. Eli karvan verran jäi sellainen olo, että hallista ei otettu kaikkea irti, semminkin kun sinne olisi sopinut reittejä vielä hyvinkin seinien menemättä sotkuisiksi. Toisaalta mukana olleet lähes ensikertalaiset pitivät hallista ja reiteistä kovasti, niin ehkä minä vain kaipasin joensuulaiseen tyyliin sopivaa noloa äheltämistä. Hyvä se on.

On taas kyllä ihan itse otettu kuva selvästi.

Muutama hallista löytynyt erikoisuus on syytä vielä mainita. Hallista löytyi yksi duoreitti (eli yhden ihmisen syliväli ei riitä), jota yksi kaveripari tahkosi sitkeästi käsi kädessä. Todella hauskaa touhua näytti olevan, ja jätkät pääsivätkin toppiin! Samalla sektorilla oli toteutettu myös symmetriaurpon ("symmetria on idioottin estetiikkaa", sanotaan) mieltä lämmittävä reitti, jossa identtiset otteet oli sijoitettu peilisymmetrisesti keskilinjan molemmin puolin. Siinähän kokeilee, että onko lihaksisto ja osaaminen symmetristä. Jos siis pääsisi edes seuraavalle otteelle. Ihan sama, että kummalle puolelle.

Keltaisella duohommia. Valkoinen on reitti, jonka voit kiivetä oikealta tai vasemmalta.

Ja kolmas erikoisuus oli normikampusseinän vierellä ollut reikäseinä, jossa sopi yrittää kiivetä siirtämällä puupalikkaa kolosta toiseen. Ihan lajin verran vaikeaa muuten, huhhuh!

Onnistui se ainakin kerran.

Harvoin näkee, mutta tuossa kohtaa minulta lipesi ote pullosta. Ei muuten käynyt toista kertaa.

Pienistä reittimarinoista huolimatta paikka oli ehdottomasti käymisen väärti. Sieltä saa myös kahvia.

Leikkisästi kisailemassa Jyväskylässä.

Lari heitti joskus facebookissa ehdotuksen, että lähdettäis Jyväskylään, ja tarkemmin sanoen siellä tapahtuvaan boulderliigan osakilpailuun, joka kulkee myös nimellä PAJA Open. Noh, tästähän me Antin kanssa innostuimme, vaikkakin niin hitaasti, että Larilta loppui jo usko, ja hän perui lähtönsä. Antin kanssa me päätimme kuitenkin, että lähdetään kun asiasta oli jo pari sanaa vaihdettu. Lisäksi kuultiin, että Nuutti ja herra Koponen ovat myös paikalla. Eli suunnitelmasta todeksi. Ilmoittauduttiin kisaan ja jäätiin odottelemaan sitä suurta päivää.

Kisapäivää edeltävä yö meni oikein mukavasti, kun kotitalo päätti järjestää pientä yöviihdettä jäätyvän lämminvesiputken parissa. Onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä Markulta aiemmin saatujen vinkkien perusteella.

Kisa-aamu siis koitti, ja matkalle päästiin suuremmitta kommelluksitta, sillä kaikilla oli kellotkin ollut oikeaan aikaan soimassa. Matkalla syötiin jo perinteeksi muodostunut pekoniateria (kirjoittajan perinteeksi). Antin syömisiä ei tullut seurattua, mutta joku burger-ateria sielläkin oli.

Kisapaikalle saavuttiin hyvissä ajoin, joten ilmoittautumisten jälkeen jäi reilusti aikaa katsella reittejä ja suunnitella, että mitä sitä sitten kisassa oikeastaan lähdetään yrittämään. Ensivaikutelma reiteistä oli, että ompas ne vaikean näköisiä, mutta kun niitä hetken tuijotti, niin tottakai ne helpommaksi muuttuivat. Ei ne lopulta nyt niin kovin helppoja olleet, mutta hyviä ja vaihtelevia reittejä kuitenkin.

Tai siis olihan ne kisan voittajakaksikolle helppoja, sillä Andy ja Ilari kiipesivät ne kaikki ja pitivät ilmeisesti pienet treenisessiot muitten ihmisten yhä vääntäessä reittejä ylös. Bongasin herrat ainakin dynoilemassa ja vetämässä yhdellä kädellä leukoja. Mielettömän hyvä tekniikka siis heillä. 

Sivuhuomautuksena, että reittejä oli 48 kappaletta.

Pajalla oli myös omasta mielestäni ihan hyvä oivallus siitä, että reitit oli numeroitu vaikeusjärjestyksessä: 1 oli helpoin ja 48 oli vaikein. Pientä heittoa tuossa kyllä oli tai sitten tietyntyyppiset reitit eivät vain itselleni soveltuneet. Kiipesin kaiken kaikkiaan 17 reittiä vaikeimman ollessa numero 26. Antti ja Nuutti suoriutuivat hieman paremmin, luvuin 24 ja 19.

Palkintoihin oli panostettu todella paljon. Kisan voittajista en tiedä tarkkaan, mitä heidän palkintopussissaan oli, mutta palkintojen jaon jälkeen oli arvonta kaikkien osallistuneiden kesken. Siinä palkintoina oli muun muassa pädi ja otelauta! Lisäksi oli myös paljon pienempiä palkintoja. Itselläni ei arpaonnea tällä kertaa ollut, mutta Antti voitti kiipeilyhousut itselleen.

Loppujen lopuksi kisasta jäi oikein mukava fiilis, ja paikkana Boulderpaja oli erittäin miellyttävä. Voin varauksetta suositella kaikille. Tilaa oli sopivasti, ja seinäprofiilit olivat mukavan vaihtelevat. Paluumatkalla jo vähän spekuloitiin, että ehkä sitä ensi vuonnakin voisi osallistua, mutta aika näyttää.

Loppuun vähän kuvia, jotka kertoo ennemmän kuin pisinkään jaarittelu. Kiitos kuvista Harri ja Antti.

Ai niin: Jannelle erityiskiitos meidän komeista kisapaidoista!

Kisat käynnissä, ja ettei ois Koposelta jo paita lähteny.

Antti ei voi uskoa silmiään. Siistejä reittejä, mutta yhtäkään ei ole QR-koodattu..

Minä ja hieno reitti, joka vaati itseltäni pienen oivalluksen mennäkseen.

Antti ja keltaiset nappulat. En kyllä muista menikö, mut ainakin hetken matkaa meni. 

Jyrkkääkin profiilia löytyi.

Tämä reitti ei mennyt. Liian slouppaava.

Muotoja oli käytetty mukavan luovasti.

Oli siellä muutama reitti ihan kahvoillakin.

Vaikein kiipeämäni reitti. Pieniä otteita suoralla seinällä.

Antti ei sloupeista säikkynyt.

Sami on opetellut kiipeämään ilman jalkoja. Vahvan näköistä menoa.

Nuutti muuvittelee välillä ihan hyvilläkin otteilla.

Muitakin kiipeilijöitä oli paikalla.

Keltaisia nappuloita oli vähän joka profiililla.

Teksti: Juha

Kuvat: Harri ja Antti.

Tarina Loppiaisbouldereista 2016

Vaikka alkuperäinen kisatunnelma onkin jo kadonnut määrittelemättömään aika-avaruuteen, yritän täyttää blogistin tehtäväni ja havainnollistaa kisojen tapahtumia. Pohjustuksena on syytä nostaa esille, että Loppiaisboulder on erityislaatuisimpia Suomessa järjestettäviä bouldermittelöitä; ei vähiten sen takia, että kisa järjestetään rakkaudella vapaaehtoisvoimin.  Osa seurastamme kävikin hakemassa kisatunnelmaan kohottavat alkuhöyryt Benky Grip Washista. Otteiden pesun ja kaiken muun tohinan hälvettyä reittimestareille jätettiin työrauha.   

Lauantaiaamuun mennessä reitintekijät olivat saaneet luotua uutta tulenterävää kiipeilyä seinälle. Seuran koppi ei varsinaisesti ole rakennustekniikan taidonnäyte, mutta boulderluolaksi muokattuun squashkoppiin voi oikeasti saada mahtumaan lähes kolmekymmentä kiipeilijää ja yli neljäkymmentä reittiä.  Osallistujia kisoissa oli hyvin, ja aamulla paikalle saapui autolastillinen puhdasta voemaa Savon maalta. Kiitos kuopiolaiset energiasta ja hyvästä mielestä!   

Yhä ylös yrittää, patjalle koht' tömähtää.

Kisat käynnistettiin reittimestari-Juhan lyhyellä ohjeistuksella, jonka jälkeen kaikki säntäsivät ripeästi päin seiniä. Vastapestyillä otteilla kiipeäminen on nautinto, joka ei tule vastaan liian usein.  Seura oli tilannut kisoihin uusia otteita, joiden kitka tuntui kiivetessä tuoreena sormien alla. Etsin ensimmäisiksi reiteikseni kahvoja; kahvareiteistä itselleni oli eniten mieleen takaseinän vihreä, jossa sai keinua puolelta toiselle. Ihmisvilinästä huolimatta seinillä pystyi kiipeämään sulavasti eikä reiteille tarvinnut usein jonottaa.  Täytyy mainita, että Joensuussa kilpakumppaneilta saa käydä hakemassa halauksia.

Seuran reittitiimi oli koottu eri-ikäisistä ja -kokoisista kiipeilijöistä. En tiedä, voiko sanoa, että jokaisella reitintekijällä on oma käsialansa, mutta hallissa oli tyyliltään selvästi erottuvia reittejä. Reiteistä omia suosikkejani oli neonvihreistä otteista takakulmaan rakennettu tasapainoreitti, jonka sain vaivoin kiivettyä muutaman sormen varassa levynreunaan.  Kokeilin useasti myös kampusseinän oikeassa kulmassa olevaa venyttävää keltaista reittiä; lopulta taivuin riittävästi.  Omistan kappaleen viimeisen virkkeen Ansalle, Juhalle, Markulle ja Nuutille: pidin todella paljon teidän suunnittelemistanne reiteistä!  

Ikävä ihana pinkki reitti.

Kisojen yksilösuorituksena haluan nostaa esille B-sarjan voittajan Inkerin, joka oli ainoana seuran nuorimmista lähtenyt bouldereihin mukaan.  Vaatii nuorelta paljon rohkeutta tulla kisaamaan open-kisaan. Inkeri kiipesi todella hienosti, mitä ehdin häntä sivusilmällä seuraamaan.  Kolmen tunnin jälkeen kello vihelsi pelin poikki. Pisteenlaskun ajanvietteeksi oli järjestetty dynokisa, jossa nuoruus ja ketteryys ratkaisivat pelin. Itse makoilin väsyneenä patjalla napostellen Riston paikalle tuomia suklaakonvehteja.  

Pari tyylinäytettä dynokisasta.

Tässä vaiheessa paras osa päivästä oli vielä edessä, ja lähdimme kolmella autokyydillä kohti avantoa. En ole aikaisemmin avantouinut ja kokemuksen perusteella menen käymään Vehkalahdessa keväällä useasti. Jälkimainingit kruunasi illallinen Local Bistrossa. Nälkä oli päässyt yllättämään, ja päädyin enemmistön tavoin hirviburgeriin ja rasvaa tihkuviin ranskalaisiin. En edes yritä toistaa illan keskusteluja, mutta jossain välissä kiipeilykopillemme suunniteltiin ihka aito slämäri, jonka julkaisuajankohta on toistaiseksi salainen. Local Bistrosta löysin itselleni paluukyydin, mutta seuran miesporukka tarpoi vielä sinnikkäästi yöhön oluelle. Kotiin saavuttuani join kupin teetä ja kävin onnellisena nukkumaan.

Kuopion jengi. Kiva kun kävitte, tulkaahan uudestaan!

Osa Joensuun älymystöä.

Kovaa vääntöä.

Lopuksi vielä muutamia kilpailijoiden ja järjestäjien kommentteja:

Risto: Oli hauskaa. Nyt sattuu. Valtava kiitos reittimestareille ja erityisesti Juhalle sitkeästä operoinnista.

Juha (reittimestari, päällikkö): Aluksi mietin, että mihinkähän sitä tuli lähdettyä ja vielä torstai-iltana keitaalta poistuessa oli vähän semmoinen olo, että tuleekohan tästä mitään. Onneksi perjantaina saatiin sitten kaikki reitit hienosti valmiiksi ja vähän aloitettua siivousta ja reittien aktivointia. Kisapäivänä sitten hyvällä yhteistyöllä saatiin halli valmiiksi kisaa varten. Kisan aikana itse en ehtinyt tehdä muuta kuin tuijottaa pädiä ja odottaa, että kirjautuuko kiivetty reitti systeemiin minuutissa vai kahdessa. Kaiken kaikkiaan itselleni jäi onnistunut olo kisoista ja järjestelyistä ja ilmeisesti myös kilpailijat viihtyivät kisoissa.

Mari: Huikean hienoja reittejä, siitä iso kiitos reitintekijöille. Niin hurmoksessa kiipesin, että meni vaikeammatkin reitit.

Tankkaus.

Tekstit: Hanna, kisaajat ja järkkääjät.

Kuvat: Mari