Puolihuolettomasti kiipeilyn lomassa lupauduin kirjoittamaan seuran blogiin päivityksen Kalakukkobouldereista. Näin pari iltaa kisojen jälkeen hetki tuntuu vihdoin sopivalta suoristaa jalat pöydän päälle ja asettaa näppäimistö syliin. Hieman ujona ihmisenä en ole kisoihin monesti aikaisemmin eksynyt, mutta pidän siitä energiasta, joka syntyy, kun ihmisiä sopivasti löystytetyillä pulteilla kokoontuu yhteen. Voemasta on muotoutunut miulle parin viime vuoden aikana läheinen paikka, jonne on aina ollut hyvä mennä, joten ajatus kisaamisesta siellä oli helppo. Tuliaisiksi toivoin Kuopiosta saavani iloa, nautinnollista kiipeilyä ja hyvää mieltä.
Onneksi kisaamaan ei tarvinnut lähteä yksin, ja aamulla Joensuusta lähti matkaan kolme autoa mukanaan kaksitoista kiipeilijää (sori, jos joku unehtui laskuista). Jos määrä ei vastannut aivan falangia, niin Karelian kiipeilijöitä oli paikalla enemmän kuin riittävästi tuomaan säpinää muiden tossuihin. Aamulla löysin itseni kolmen siilipään seurasta. Kaikkien ennakko-oletusten vastaisesti menomatkalla keskustelimme kiipeilystä, ja opin, että Skeletorilla on Joensuussa oma painiryhmä.Voemalle Toyotamme kiisi ukkosen nopeasti ja saavuimme paikalle täsmällisesti sopivaan aikaan. Ilmoittautumisen ja alkutohinoiden jälkeen pääsi suoraan kiipeämään. Kuulemani mukaan ihmisiä oli pienessä paikassa yli sata, ja kisoissa sai varoa ylhäältä putoilevia kiipeilijöitä. Reittejä oli monen tasoisia ja monen tyylisiä: hidasta tunnelmointia släbillä, vääntämistä hänkillä ja hienostunutta hookkailua negalla. Aivan kisojen aluksi oli vaikea päättää mitä kaikkea kokeilla. Kisareitit oli tehty ajatuksen kanssa, ja niistä löytyi aina jokin kiva idea, jonka keksimiseen sai kuluttaa kehon lisäksi myös päätä. Opin, ettei täydessä kiipeilyhallissa ole tilaa harjoitella reittiä pala palalta vaan olennaisempaa on taito lukea reittiä ja kyky toimia hetkessä.
Kisoissa ehkä haastavinta oli odottaa omaa vuoroaan kiipeämään. Vaikka minulla on monia
hyveitä, kärsivällisyys etenkään jonossa ei ole yksi niistä. Aikaa kiivetä oli neljä tuntia, joten
kaikkea mitä halusi kokeilla, pääsi myös kokeilemaan. Lopulta kisapaikan ilmassa oli mankkaa ja hikeä tarpeeksi luomaan keinolumiefektin valokuviin. Ympärilläni näkyvistä ilmeistä ja ohi kuulluista keskusteluista päätellen ihmisillä oli Voemalla hauskaa ja hyvä olla. Kiivetessä tuntui mielettömän hyvältä, kun joku tuntematon pysähtyi kannustamaan juuri siinä vaikeassa kohdassa. Neljän tunnin kiipeämisen jälkeen olo oli väsynyt ja onnellinen.
Pari tuntia open kisan jälkeen alkoi finaali, jota koko Joensuun joukkio pysähtyi katselemaan. Seurastamme finaaleihin ei muodollisesti selvittänyt tietään kukaan, mutta sydämensä pohjalta Sami Koponen on varmasti edelleen Joensuulainen. Finaalireitit olivat vaikeita, ja reiteistä jäi lopulta yksi toppaamatta. Kisat päättyivät kansainvälisissä merkeissä; miesten finaalin voitti Vadim Timonov, ja naisten kisan paras oli Tatyana Shemulinkina. Finaalissa oli käytössä uusi formaatti, jossa kaikki finalistit olivat yhtä aikaa areenalla. En ole aikaisempaa finaaleissa käytettyä formaattia nähnyt, mutta Kuopiossa kokeiltua oli helppo seurata.
Finaalien jälkeen kisaajia ja muita paikalle polkunsa löytäneitä odottivat Voeman pihalla sauna ja palju. Kylmän tihkun ja tuulen vastakohta tekivät kuumasta vedestä ja polttavasta löylystä rentouttavan kokemuksen, johon sai huuhtoa päivän rasitukset. Itse poistuin iltamista kurpitsavaunujen viemänä ennen puolta yötä, mutta varsinaiset juhlat olivat vielä tuolloin vasta alkamassa; seuraavana päivänä Voemalla tapasin aamukuuden jatkoilta seinälle ylös nousseita kiipeilijöitä. Lopuksi vielä kiitos ja kumarrus kaikille, jotka tekivät kisoista hienon kokemuksen, sekä erityiskiitos Pekalle osasta tämän jutun kuvista!
Teksti: Hanna (sijoitus 16)
Ohessa vielä muutaman muun KaKin kisaajan kommentit:
Tsuri (sijoitus 50)
Mukavaa oli kuhan robleemeille pääs kahlaamaan ihmisjoukon ja mankkapölyn lävite
Juha (sijoitus 51)
Hyvät kisat. Paljon hyviä reittejä. Loistavasti järjestetty finaali ja hyvät ruuat finaalin päälle. Ainoa miinus oli se et joutu jonottaa reiteille aika paljon.
Pekoniateria tiesi paikkansa, ja ylsin parhaaseen suoritukseen mikä nykykunnolla oli mahdollista. Plussana se et olkapää toimi hyvin mantteleissa.
Oskari (sijoitus 52)
Kisat alkoivat oikein Savolaisella täsmällisyydellä vain kymmenen minuuttia myöhässä, mutta sepä ei ketään haitannut. Reittejä oli yllättävän vähän, Keitaallakin oli loppiaisbouldereissa kahta vaille sama määrä vaikka kokoa on murto-osa Voeman tilasta. Reittejä oli siis hyvin väljästi, ja jonoja pääsikin syntymään, kun kiipeilijöitä oli sen verran paljon. Helpompia reittejä ei paljoa siis ollut, mutta sehän ei meikäläistä haitannut.
Oma sijoitus ei ollut pahemmin kehuttava, osin siksi että pari reittiä mitkä olisi pitänyt päästä jäivät vaiheeseen. Ei niillä sijoitus olisi kummemmin noussut, mutta olisipa edes Juha ja Tsuri jääneet taakse. No, eipä sinne sijoituksia hakemaan lähdettykään, vaan kokemuksia. Kisareitit olivat laadultaan laadukkaita, kuten Voemalaisilta saattoi olettaakkin. Finaalit olivatkin sitten erittäin hienot. Reitit olivat sopivan vaikeita kisaajille ja lisäksi oikein näyttäviä. Kaiken kaikkiaan jäi positiiviset fiilikset kisoista, hauskaa oli. Kyllä sen myös huomasi, että hyvät kiipeilijät ovat hyviä kiipeilijöitä, sen verran tasokasta kiipeilyä oli kaikkialla.
Markku (sijoitus 63)
Aamulla tukevasti aamupalaa nassuun ja kohti Noljakan S-marketille sovittua kokoontumista. Sieltä kolmen auton kolonna suuntasi kohti Kuopiota, tai oikeastaan välipalapaikaksi sovittua Vuorelan ST1:stä. Matka meni nuorten miesten jorinoita kuunnellessa yhden kuminilkan perässä peesaillen. Pienen evästyksen jälkeen suuntasimme Voemalle ilomattautumaan. Hallilla oli jo aikamoinen puheensorina ja alkulämppäily menossa kun sinne saavuimme.
Oskari (sijoitus 52)
Kisat alkoivat oikein Savolaisella täsmällisyydellä vain kymmenen minuuttia myöhässä, mutta sepä ei ketään haitannut. Reittejä oli yllättävän vähän, Keitaallakin oli loppiaisbouldereissa kahta vaille sama määrä vaikka kokoa on murto-osa Voeman tilasta. Reittejä oli siis hyvin väljästi, ja jonoja pääsikin syntymään, kun kiipeilijöitä oli sen verran paljon. Helpompia reittejä ei paljoa siis ollut, mutta sehän ei meikäläistä haitannut.
Oma sijoitus ei ollut pahemmin kehuttava, osin siksi että pari reittiä mitkä olisi pitänyt päästä jäivät vaiheeseen. Ei niillä sijoitus olisi kummemmin noussut, mutta olisipa edes Juha ja Tsuri jääneet taakse. No, eipä sinne sijoituksia hakemaan lähdettykään, vaan kokemuksia. Kisareitit olivat laadultaan laadukkaita, kuten Voemalaisilta saattoi olettaakkin. Finaalit olivatkin sitten erittäin hienot. Reitit olivat sopivan vaikeita kisaajille ja lisäksi oikein näyttäviä. Kaiken kaikkiaan jäi positiiviset fiilikset kisoista, hauskaa oli. Kyllä sen myös huomasi, että hyvät kiipeilijät ovat hyviä kiipeilijöitä, sen verran tasokasta kiipeilyä oli kaikkialla.
Markku (sijoitus 63)
Aamulla tukevasti aamupalaa nassuun ja kohti Noljakan S-marketille sovittua kokoontumista. Sieltä kolmen auton kolonna suuntasi kohti Kuopiota, tai oikeastaan välipalapaikaksi sovittua Vuorelan ST1:stä. Matka meni nuorten miesten jorinoita kuunnellessa yhden kuminilkan perässä peesaillen. Pienen evästyksen jälkeen suuntasimme Voemalle ilomattautumaan. Hallilla oli jo aikamoinen puheensorina ja alkulämppäily menossa kun sinne saavuimme.
Anna – oooo, Roosa – ooo, Ilari – oooo, Helmi – ooo ja Sami. Olihan se aika hämmentävää todeta paikalla olevan Suomen boulderin kovinta kärkeä ja vieläpä se, että itse pääsee heidän kanssaan osallistumaan samaan kisaan. (Sami tuttuna miehenä ei herättänyt o-tason hämmennystä.) Kisat julistettiin avatuiksi ajallaan ja ei kun kiipeämään. Oma suunnitelma oli kiivetä helpot pois ja kattella sitten jatkoja. Aloitin tatin hänkkipuolen punaiselta ja läpsyttelin sen ylös. Sitten toiselta puolelta vihreä samalla tavalla ylös. Sitten pyörin ja hämmästelin meininkiä samalla silmäillen helpon näköisiä reittejä. Muutama niitä löytyikin ja toppailin ne ykkösellä. Sitten aikaa olikin kulunut jo pari tuntia ja otettiin Oskan kanssa pieni evästauko. Sen jälkeen rohkaistuin kokeilemaan släbiseinän helpointa reittiä ja yllätin itteni kiipeämällä sen helposti ykkösellä ylös. Sitten menin jonottamaan kisaseinältä havaitsemaani pinkkiä reittiä, jossa oli alussa pieni kattopätkäkin. Sekin reitti taipui ilman suurempi yrittämättä. Samoilla huudeilla on ollut aiemmilla Voema-vierailuilla huomattavasti napakampiakin, vielä kiivettävissä olleita reittejä. Lopuksi siirryin tatille, jolla kiipesin vielä yhden vihreän reitin parin yrkän jälkeen. Reitin toppausta avitti Larin ja Sannan äänekäs kannustus – kiitos siitä! Sitten yrkkäilin vielä samalta seinältä yhtä mustaa reittiä, jossa oli kiva aloitus. Mutta sen toppaus nyt siten jäi haaveeksi, kun ei jerkku riittänyt sormissa pitämään kruxiotteesta kunnolla kiinni.
Mukavaahan siellä oli kiivetä ja tarinoida aina välillä tuttujen kanssa. Itselle seinälle jonottaminen oli outoa puuhaa ja samalla aiheutti sen, että ei oikein saanut yksittäisillä yrkillä reitteihin tuntumaa. Jos alku ei lähtenyt, niin reittiä ei oikein voinut jäädä työstämään, kun sille oli muitakin tulossa. Omalta kohdalta voisi sanoa myös sen, että tuntui siltä kuin reittien vaikeudessa olisi ollut tuon kymmenen helpon reitin jälkeen todella iso porras seuraavalle tasolle. Olisin siis kaivannut omalle tasolleni haastavia reittejä, jotka olisivat vielä silti olleet kiivettävissä. Nyt tällaiseksi reitiksi lasken vain tatilla olleen, jo aiemmin mainitun vihreän reitin. Mankkapöly oli myös todella sakea ja sen huomasin käyvän keuhkoihin; moni muukin valitteli vähän samaa. Neljä tuntia meni todella nopeasti – sen jälkeen ei kyllä ollut edes mitenkään paljon kiivennyt olo, nahkatkin oli lähes priimakunnossa…
Kisojen päätyttyä poikkesimme ennen finaalien alkua paikallisessa ostoskeskuksessa pitsalla ja ostamassa kaupasta evästä finaalien seuraamista varten. Katsomopaikaksi valitsimme Oskan kanssa Hannan ja Sannan esimerkin innoittamana tatin, joten kiipesimme sen päälle istumaan. Finaalit käytiin tavallisuudesta poikkeavalla systeemillä kaikkien viiden finalistin ollessa yht’ aikaa yrkkäilemässä vuorotellen samaa reittiä. Tämä oli todella hyvä ratkaisu ja finaalien seuraaminen, sekä finalistien kannustaminen oli silkkaa kiipeilyn juhlaa. Ja kisojen voittajasta, Vadimista, pitää kyllä sanoa, että siinä voima puhutteli otteita kun hän toppaili finaalireittejä. Sami taas, kuten hän itsekin sanoi, ei ollut ihan parhaassa tikissä. Finaaleja seuranneiden eri sarjojen palkintojen jakojen jälkeen suuntasimme sitten kotia kohti. Matka taittui rattoisasti kevyessä tihkusateessa kisojen kulkua ja omia suorituksia ruotien.
Tekstit: Hanna, kisaajat ja Risto
Kuvat: Pekka, Tsuri
Mukavaahan siellä oli kiivetä ja tarinoida aina välillä tuttujen kanssa. Itselle seinälle jonottaminen oli outoa puuhaa ja samalla aiheutti sen, että ei oikein saanut yksittäisillä yrkillä reitteihin tuntumaa. Jos alku ei lähtenyt, niin reittiä ei oikein voinut jäädä työstämään, kun sille oli muitakin tulossa. Omalta kohdalta voisi sanoa myös sen, että tuntui siltä kuin reittien vaikeudessa olisi ollut tuon kymmenen helpon reitin jälkeen todella iso porras seuraavalle tasolle. Olisin siis kaivannut omalle tasolleni haastavia reittejä, jotka olisivat vielä silti olleet kiivettävissä. Nyt tällaiseksi reitiksi lasken vain tatilla olleen, jo aiemmin mainitun vihreän reitin. Mankkapöly oli myös todella sakea ja sen huomasin käyvän keuhkoihin; moni muukin valitteli vähän samaa. Neljä tuntia meni todella nopeasti – sen jälkeen ei kyllä ollut edes mitenkään paljon kiivennyt olo, nahkatkin oli lähes priimakunnossa…
Kisojen päätyttyä poikkesimme ennen finaalien alkua paikallisessa ostoskeskuksessa pitsalla ja ostamassa kaupasta evästä finaalien seuraamista varten. Katsomopaikaksi valitsimme Oskan kanssa Hannan ja Sannan esimerkin innoittamana tatin, joten kiipesimme sen päälle istumaan. Finaalit käytiin tavallisuudesta poikkeavalla systeemillä kaikkien viiden finalistin ollessa yht’ aikaa yrkkäilemässä vuorotellen samaa reittiä. Tämä oli todella hyvä ratkaisu ja finaalien seuraaminen, sekä finalistien kannustaminen oli silkkaa kiipeilyn juhlaa. Ja kisojen voittajasta, Vadimista, pitää kyllä sanoa, että siinä voima puhutteli otteita kun hän toppaili finaalireittejä. Sami taas, kuten hän itsekin sanoi, ei ollut ihan parhaassa tikissä. Finaaleja seuranneiden eri sarjojen palkintojen jakojen jälkeen suuntasimme sitten kotia kohti. Matka taittui rattoisasti kevyessä tihkusateessa kisojen kulkua ja omia suorituksia ruotien.
Tekstit: Hanna, kisaajat ja Risto
Kuvat: Pekka, Tsuri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti